Silja on syntyperäinen kajaanilainen, tarkemmin määriteltynä Teppanasta, missä opettaja-äidin ja metsänhoitaja-isän kanssa asuttiin kerrostalossa. Sen vastapainona lapsuuteen kuului elämää äidin ja isän kotitiloilla – Virroilla ja Lapinlahdella. Ala-asteen Silja kävi Teppanan koulussa Aaro Heikkisen hyvässä opissa ja yläasteen Kätön koululla. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Linnan lukiosta vuonna 2002. Kirjoitusten jälkeen oli vuorossa ympäristönsuojelutekniikan opinnot Oulun yliopistossa. Diplomityö käsitteli terästehtaan kuonien liukoisuusominaisuuksia. Opintojen aikana muodostunut käsitys ympäristön tilasta oli yksi niistä syistä, jotka saivat Siljan mukaan poliittiseen toimintaan.
– Sieltä tarttui aika vahva ymmärrys siitä, mihin tämä maailma on menossa ja miten me oikeastaan luonnon kannalta elämme. Asialle tarvitsee tehdä jotain ja sille voi tehdä jotain. Isot ratkaisut näihin liittyen tehdään politiikassa, Silja toteaa.
Lopullinen kimmoke syntyi vuoden 2011 eduskuntavaalien ääntenlaskua seuratessa.
– Seurasin ääntenlaskua Singaporessa, jossa ollaan viisi tuntia Suomea edellä. Persujytkyn toteutumista seuratessa päätin aamuyön tunteina, että nyt tarvitaan minultakin jokin signaali paremman maailman puolesta, pelkkä ääni vihreille ei enää riitä. Kotipaikka oli tuolloin Helsingissä, joten liityin nettisivujen kautta Etelä-Helsingin vihreitten jäseneksi. Kajaaniin muuttaessani vaihtui sitten kotiyhdistyskin, Silja muistelee.
Monipuolisuutta metsäajatteluun
Siljan isä oli metsänhoitaja, joka lähestyi alaa vahvasti tehotuotanto edellä. Vaikka mielipiteet eivät aina osuneetkaan yksiin, tarttui isän kanssa käydyistä keskusteluista paljon näkökulmaa asian kaikilta laidoilta. Metsää itsekin omistava Silja mainitsee, että hän näkisi mielellään laajempaa keskustelua.
– Metsä on minulle tärkeä henkisesti virkistyksen lähteenä ja omana paikkana. Lähtökohta on mielestäni se, että metsätalous on hyvä asia ja puu on hieno materiaali. Pari juttua kuitenkin on, missä tarvittaisiin muutosta. Ensiksi metsien suojelu, etenkin vanhojen metsien hakkuut. Oikeasti arvokkaiden vanhojen metsien hakkaamisesta pitäisi yksinkertaisesti luopua, sillä niitä on loppujen lopuksi jäljellä tosi vähän. Yleensäkin metsien käyttöä olisi mietittävä monipuolisemmin tilanteen mukaan. Onko metsä arvokkaampi puumateriaalina vai suojeltuna virkistyskäytössä ja monimuotoisuuden lisääjänä. Tätä keskustelua pitäisi mielestäni käydä paljon enemmän niin Kainuussa kuin koko maassakin, Silja sanoo.
– Toinen aihe on turvemaakysymys. Meidän metsätalousmaista 30 prosenttia on turvemaita. Tutkijoiden näkemys on selvästi se, että turvemaita tulisi hoitaa jatkuvan kasvatuksen menetelmällä ja välttää avohakkuita. Tukki- ja kuitupuukertymiä laskettaessa tätä ei oteta huomioon, vaan turvemaita käsitellään kuten kivennäismaita. Se miten jatkuva kasvatus turvemailla vaikuttaa hakkuukertymiin, on tärkeä Kainuuta koskettava kysymys.
Kotiseutuylpeys kuuluu kaikille
Kainuussa syntynyt ja kasvanut Silja kertoo joutuneensa ajoittain pohtimaan, pidetäänkö häntä oikeana kainuulaisena niiden rinnalla, joiden suku on asunut täällä satoja vuosia. Tällaisia ajatuksia hän ei soisi kenenkään joutuvan pyörittelemään. Jo väestörakenteekin takia uusien tulokkaiden aito mukaan ottaminen olisi tärkeää.
– Minusta on ihanaa, että meillä on tällainen maakuntaidentiteetti. Kotiseuturakkaudessa ja -ylpeydessä on paljon hyvää ja se on eittämättä vahvuus. Meidän on erittäin tärkeä pitää huolta siitä, että se myös säilyy vahvuutena. Tänne muuttavien ihmisten tulisi voida kokea itsensä oikeiksi kainuulaisiksi, vaikka heillä ei täällä juuria olisikaan. Meillä on tässä asiassa vielä tekemistä, Silja toteaa.
– Nälkämaan laulussa sanotaan, että raukat vain menköhöt merten taa. Ikään kuin lähtijä olisi petturi. Sehän ei ole terve fiilis millään tavalla. Päinvastoin. Edistät ja viet omaa maakuntaasi sinne mihin menetkin, ja tervetuloa takaisin taas jossain vaiheessa.
Petri Möttönen
