keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Esko Piippo - Historioitsija veljesheimojen risteyskohdassa


Kajaanilainen
Esko Piippo on tuttu useimmille kainuulaisille kulttuurin ystäville laajasta työstään kotiseutuhistorian parissa. Seitsemän Eino Leinoa käsittelevää kirjaa julkaissut Piippo palkittiin viime joulukuussa Kajaanin kaupungin kulttuuripalkinnolla.

Piippo syntyi sotien jälkeen Pohjois-Savossa, Kiuruveden kunnassa. Ensimmäisen kosketuksen nykyiseen kotimaakuntaansa hän sai vuonna 1963 astuessaan sotaväen palvelukseen. Lopullinen kainuulaistuminen tapahtui vuonna 1965, jolloin hän muutti Kajaaniin kouluttautuakseen opettajaksi seminaarissa. Valmistuttuaan hän työskenteli Kajaanin maalaiskunnassa erityisopettajana vuoteen 1973 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi joen pohjoispuolelle Teppanaan opettajaksi ja rehtoriksi. Siellä vierähti 16 vuotta. Työurallaan hän toimi kahdeksan vuotta Kajaanin kaupungin opetuspäällikkönä. Viimeiset 13 vuotta kuluivat opettajan tehtäviin palanneena. Eläkepäivät alkoivat vuonna 2010.

Piipon ensimmäiset havainnot Eino Leinosta ovat peräisin 60-luvun kansanopistovuosilta. Kiinnostus syttyi toden teolla vuosituhannen taitteessa Eino Leino -seuran johtokunnasta. Yllättäen tullut puheenjohtajan vakanssi pakotti perehtymään aiheeseen syvällisemmin.

– Olin seuran varapuheenjohtaja, kun puheenjohtaja vaihtoi paikkakuntaa ja tehtävä lankesi minulle. Ajattelin että täytyyhän minun puheenjohtajana tietää jotain Leinosta. Etsin aluksi anekdootteja, joita kokosimme seuran sivuille. Leinon elämä ei kuitenkaan niistä jäsentynyt, joten ryhdyin kokoamaan kronologiaa. Kronologian tekeminen on sikäli kiinnostavaa, että vuosittaista tapahtumien sarjaa voi täydentää aina uusia lähteitä löydettyään. Tämä työprosessi avasi paljon Leinon elämän kokonaisuutta. Tässä yhteydessä aloin myös kirjoittaa Leinoa käsitteleviä tekstejä Koti-Kajaaniin, joista sain paljon myönteistä palautetta lukijoilta, Piippo muistelee.

Yksi klassisen kirjoittajan tunnusmerkki on, että sukupolvi toisensa jälkeen kokee tekstit omakseen. Suomalaisen kirjakielen alkuvaiheilla taituroineen Leinon tekstit ovatkin kestäneet tuoreina näihin päiviin saakka. Kyse ei ole pelkästään runotuotannosta. Yksi Leinon kiehtovista aspekteista on Piipon mielestä monipuolisuus. Runoja löytää helposti, kertomuksia hieman huonommin.

– Leinossa kiehtoo hänen kokonaistuotantonsa ja erityinen kyky runoilla. Teksti on helppoudessaan ja luovuudessaan nerokasta. Hän oli monipuolinen lahjakkuus, joka pystyi tuottamaan monentyyppistä tekstiä. Sukupolvi toisensa jälkeen löytää tekstin omakseen. Kiinnostava persoona kaikkinensa, Piippo kuvailee.

Seitsemännen ja viimeisimmän Eino Leinoa käsittelevän teoksensa "Eino Leino ja 1918" hän julkaisi viime joulukuussa. Teos murtaa myyttiä Eino Leinosta valkoisena runoilijana. Todellisuudessa Eino Leino vieroksui voimakkaasti kaikenlaista puhdasoppisuutta ja fanaattisuutta. Kirja sisältää kirjoituksia pidemmältä ajalta: vuonna 1915 alkaneesta Sunnuntai-lehden päätoimittajuudesta vuoteen 1921, jolloin Leino kirjoitti punavankien vapauttamisen puolesta ja tahtoi vapautua Suomen kansalaisuudesta. Taustoittavat tarinat ja ajan tapahtumista kertovat kronologiat täydentävät Eino Leinon omia tekstejä ja antavat kuvan kirjailijan elämän tapahtumista sekä sisäisistä ristiriidoista sisällissodan aikoina. Sisällissodan jälkeen kansa oli kahtia jaettu: Leino putosi jyrkkien asenteiden väliin. 

Eino Leino eli kynänsä varassa, joten unohtuneita ja luetteloimattomia kirjoituksia on olemassa vinot pinot. Runoniekan elämänkulun jäsentelyssä riittää vielä paljon työtä, eikä Piipolla ole vielä aikomustakaan ottaa lepoa tästä työstä.

– Eino Leino oli Roomassa vuosina 1908-1909 ja se aika pitäisi saada kirjaksi. Hän kirjoitti tuolta matkalta 25 matkakertomusta ja aloitti Jumalaisen näytelmän kääntämisen. SKS:n arkistossa on Rooman matkasta aikalaismuisteluksia. Tämä on työn alla nyt kevätkaudella, Piippo kertoo.

Piipon kirjailijaelämä ei ole pelkkää Eino Leinoa, vaan kotiseutuhistoria kiinnostaa laajemminkin. Työn alla on paikallisesti paljon puhuttu mutta heikosti dokumentoitu aikansa merkkitapahtuma; Aleksanteri I:n Suomen vierailu, josta tulee kuluneeksi 200 vuotta. Suomalaisten neuvonantajien pyynnöstä tehty matka alkoi Arkangelista. Suomen rajan seurue ylitti Salmissa 22. elokuuta ja Karjalasta Savon kautta keisari saapui Kainuuseen. Matkan jouduttamiseksi keisarille oli tilattu Oulusta kaksi purjevenettä miehistöineen. Veneet tuotiin maanteitse Vuolijoelle. Ennen purjehdusta seurueen oli tarkoitus syödä päivällinen. Vuolijoen Haapalankankaalla ei ollut kuitenkaan muuta asuinrakennusta kuin yksi savupirtti. Pirtin talli puhdistettiin, ja siitä tehtiin keisarille ruokasali. Talli siirrettiin vuonna 1826 Paltaniemeen kuvakirkon viereen, ja se on yksi Suomen vanhimmista kotiseutumuseoista. Kainuusta matka jatkui Ouluun ja aina Tornioon saakka, mistä reitti kääntyi etelään kohti Pohjanmaata, Hämettä ja lopulta uutta pääkaupunkia Helsinkiä. Matka päättyi Pietariin 15. syyskuuta.

– Matkasta on J. Nervanderin koottuja muisteluksia vuodelta 1906. Kirjaan tulee keisarin mukana olleen aikalaisen kertomus. Kirjanen valmistunee kevään puolella, Piippo arvelee.

Piipon kotiseutuaktiivisuus ei rajoitu pelkästään kirjalliseen tuottamiseen, vaan hän toimii myös Oulujärven Jättiläiset ry:n puheenjohtajana. Yhdistys on Oulujärven ympäristössä toimivien matkailupalveluja tarjoavien yritysten ja hankkeiden yhteistyötaho.

– Työ vie paljon aikaa ja on hyvin mielenkiintoista. Oulujärven ympäristön alue koostuu aika pienistä yrityksistä, mutta matkailu elää ja kehittyy kivalla otteella. Muutamat paikat nousevat vahvemmin esille. Manamansalo on ollut sellainen monille tuttu jo pitkään, mutta kovin vahvasti siellä ei näy uusia investointeja. Ärjänsaari on tällä hetkellä erittäin mielenkiintoinen ja siitä ollaan tavattoman kiinnostuneita. Kivesvaara on tietysti myös kasvavana paikkana kiinnostava, Piippo luettelee.

Oulujärven ympäristön matkailua ei olla toistaiseksi hyödynnetty täydellä teholla. Hyviä suuntaviittoja on kuitenkin pystytetty. Piippo uskoo koko maakuntaa hyödyttävän yhteistyön voimaan.

– Yhteistoimintaa tarvittaisiin enemmän. Kuntien välistä koordinoivaa matkailuyhteistyötä ei ole vielä ollut periaatteessa ollenkaan. Yritysten välinen yhteistyö on hyvin tärkeää palveluiden ja tuotteiden kehittämisessä. Meillä Oulujärvellä on vielä paljon työtä selkeiden kaupallisten matkailutuotteiden kehittämisessä. Wild Taiga on hyvä esimerkki toimivasta konseptista. Siellä on satsattu paljon selkeisiin tuotteisiin, jotka ostava tietää mitä on saamassa. Sitä polkua pitäisi pystyä vahvemmin kulkemaan, Piippo sanoo. Ilahduttavaa tällä hetkellä matkailussa on, että Kainuun liitto on ottanut selkeämpää yhteistyön kokoajan roolia Kainuussa. 

Mikä sitten on savolaislähtöisen Kuukauden kainuulaisen oma näkemys kainuulaisuuden ytimestä. Mistä kainuulaisuudessa on lopulta kyse?

– Se on vähän vaikea sanoa, Piippo naurahtaa. – Tuntemieni ihmisten perusteella sanoisin, että se on tietynlainen aitous omaan elämäänsä ja ympäristöönsä suhteutettuna. Tosiasia myöskin on, että Kainuussa on paljon muualta tulleita, eikä kainuulaisuuteen pääseminen välttämättä ole aina helppoa.


Petri Möttönen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Risto Brunou - Kainuulaisen kouluhallinnon voimamies rentoutuu eläkepäivillään mökkijärven rannassa

Risto Brunouta voidaan nätistikin sanoen kuvailla ahkeraksi tekijäksi kainuulaisen koulumaailman monissa käänteissä. Hänen toimikausiensa ...