Pekka Huttu-Hiltunen - ”Runolaulu on suomalaisen kulttuurin kivijalka”

Kuhmolainen kansanmusiikin tutkija Pekka Huttu-Hiltunen on pitänyt kulttuurin saralla useita rautoja tulessa jo vuosikymmenten ajan. Hänen väitöskirjansa Länsivienalainen runolaulu 1900-luvulla on musiikkiantropoginen tutkimus kuuden runolaulajan laulutyylistä ja runolaulun kulttuurisesta merkityksestä. Huttu-Hiltunen on työskennellyt pitkään musiikinopettajana ja musiikkiopiston rehtorina Kuhmossa. Varsinaisen ammattinsa ohella hän on myös esiintynyt laulajana 1960-luvulta lähtien. Huttu-Hiltunen on lähtöisin Pudasjärveltä, mutta elänyt ja vaikuttanut Kuhmossa yli puolet ikävuosistaan.

Huttu-Hiltusen pääasiallinen toimi on tällä hetkellä Runolaulu-Akatemian johtaminen. Akatemian perustamista alettiin suunnitella jo 1990-luvulla, jolloin Kuhmon musiikkiopiston rehtorina toiminut Huttu-Hiltunen hahmotteli kansanmusiikin kehittämishankkeita, joiden yhdeksi tavoitteeksi asetettiin oman kansanmusiikin tutkimukseen keskittyvän laitoksen perustamista. Ensimmäinen Kansanmusiikin tutkimus-, tallennus- ja elvytyshanke saatiinkin alkamaan vuonna 1998.

Kainuulainen perinnekulttuuri on hyvissä voimissa. Kuhmo on valittu täksi vuodeksi suomalais-ugrilaiseksi kulttuuripääkaupungiksi ensimmäisenä suomalaisena paikkakuntana. Yhtenä päätavoitteena Kuhmon kulttuuripääkaupunkiohjelmassa on tietoisuuden herättäminen suomalais-ugrilaisista kielistä ja kulttuureista Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Sen lisäksi ohjelmalla halutaan tukea suomalais-ugrilaisten alkuperäiskansojen uhanalaisten kielten elvyttämistä ja niiden rikkaiden ja monipuolisten musiikkikulttuurien ja -perinteiden säilymistä. Kuhmon suunnitelmiin sisältyy yli 100 tilaisuuden järjestäminen osana kulttuuripääkaupunkiohjelmaa. Musiikkijuhla Sommelo on juhlavuoden 2023 päätapahtuma (26.6. – 3.7.). Muita korkean profiilin tapahtumia ovat Kuhmon Talvi, suomalais-ugrilaisten alkuperäiskansojen kielten asemaa käsittelevä kansainvälinen konferenssi, suomalais-ugrilaisia laulukulttuureja käsittelevä konferenssi sekä Ison Karhun Kantapäillä -tapahtuma, jossa paneudutaan karhun merkitykseen suomalais-ugrilaisten kansojen mytologiassa. Myös maailmanlaajuisesti tunnettu Kuhmon Kamarimusiikki osallistuu juhlavuoden teemoihin. Isoja kultturin kehittämishankkeita ovat myös eurooppalainen kulttuurireitti Viron, Latvian ja Liettuan kanssa sekä Itä-Suomen yliopiston kanssa toteutettava Kantele goes global -hanke.

Runolaulu Unescon perintökohteeksi

Yksi Runolaulu-Akatemian monivuotisia työnsarkoja on saada runolaulu Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon aineettomaksi kulttuuriperintökohteeksi. Toistaiseksi järjestö ei ole suostunut runolaulua listallaan tunnustamaan, mutta Huttu-Hiltunen jatkaa asian eteenpäin viemistä päättäväisesti.

– Runolaulu on koko suomalaisen kulttuurin kannalta tärkein perinne. Toimikunnassa ajatellaan eri tavalla. Siellä ei ymmärretä mittakaavaa, kuinka tärkeä runolauluperinne on suomalaisen kielen ja kulttuurin kannalta. Laulaminen ei ole kadottanut merkitystään, vaikka sen funktio onkin muuttunut. Edelleen saamme laulamisen ja musiikkiperinteen kautta käsityksiä elämästä. Meidän sukupolvellamme se on esimerkiksi The Beatles ja John Lennon. All you need is love, Give peace a chance ja Imagine ovat vaikuttaneet huomattavan paljon ajattelutapaamme. Se osoittaa, kuinka laululla on kulttuurillinen merkitys, joka on syytä muistaa. Samalla tavalla runolaulu on se kivijalka, jonka ansiosta suomalainen kieli ja kulttuuri jatkavat olemassaoloaan, Huttu-Hiltunen pohtii.

Huttu-Hiltunen kiinnostui runolaulusta alunperin koulutuksensa myötä. Hän on opettaja kolmannessa polvessa ja varttunut kulttuurimyönteisessä ilmapiirissä. Musiikinopettajan tutkintoa suorittaessaan hän perehtyi aiheeseen ja valmistuttuaan huomasi uuden kotipaikkakunnan Kuhmon kantavan edelleen mittavaa runolauluperinnettä.

– Siitä minä innostuin. Olisi tosi tärkeää nostaa esille, että tällaista perinnettä Suomessa on vielä olemassa edelleenkin. Yritin parin vuoden ajan saada hanketta liikkeelle, että saataisin palkatuksi tutkija kartoittamaan aihetta. Se ei kuitenkaan onnistunut, joten tulin siihen lopputulokseen, että se on tehtävä itse, Huttu-Hiltunen sanoo.

Jatkotutkinnon runolaulusta hän suoritti Sibelius-akatemiassa ja on toiminut nyt päätoimisena tutkijana 20 vuoden ajan.

Runolaulun asema parantunut vuosien varrella

Vaikka runolauluperinne onkin uhanalainen, on sen asema parantunut huomattavasti sitten 80-luvun, jolloin se oli akuutissa katoamisvaarassa.

– Kouluissakin opetettiin Kalevalaa ikään kuin lausuen, ja mentiin jopa niin pitkälle, että televisio-ohjelmissa annettiin ymmärtää, että Kalevalan runot olisi lausuttu Lönnrotille, ei laulettu. Nykyisin ymmärretään jo laajasti, että kyse on nimenomaan lauluperinteestä, Huttu-Hiltunen täsmentää.

Vahvaan lauluperinteeseen Kainuun alueella on vaikuttanut itärajan ja Karjalan heimojen läheisyys. Myös pitkät välimatkat ihmisten välillä ovat lyöneet leimansa kansanperinteeseen.

– Lauluperinne näkyy voimakkaasti kainuulaisessa kansanmusiikissa. Yhtenäiskulttuuri on yhtenäistänyt asioita paljon koko Suomessa. Koululaitos on ollut täällä jo toistasataa vuotta ja kirkko on vaikuttanut paljon. Kainuulaiseen perinteeseen kuuluu vahvasti laulaminen enemmän kuin muilla alueilla. Siihen voi vaikuttaa se, että välimatkat ovat itä-Suomessa pitkiä, eikä meillä ole päässyt syntymään samanlaista iltamaperinnettä kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, jossa soitettu instrumentaalimusiikki on vahvemmassa asemassa, Huttu-Hiltunen kertoo.

Lauluperinteen yhteiskunnallinen merkitys on muuttunut. Se ei ole enää tapa, jolla kulttuuria koskevat käsitykset siirretään seuraavalle sukupolvelle, vaan se on muuttunut perinneaineistoksi. Ihmiset arvostavat sitä kyllä, mutta lapset ovat saaneet käsityksensä maailmasta jo sadan vuoden ajan lehdistöstä, kirjallisuudesta ja muusta mediasta. Huttu-Hiltusen mielestä olisi kuitenkin pidettävä tarkkaan mielessä, mistä on lähdetty.

– Perinteet antavat perspektiiviä siihen, keitä olemme ja mistä tulemme. Ylipäänsä ihmisen kiinnostavin tutkimuskohde on ihminen itse. On hyvin tärkeää tiedostaa, miten kulttuuri muodostuu ja kuinka ihmiset muodostavat yhteisiä käsityksiä. Juuriensa tunteminen mahdollistaa niiden arvostamisen ja ylläpitämisen. Se on oman identiteetin tunnistamista, Huttu-Hiltunen sanoo. – Kun Eurooppa yhdentyy ja rajat madaltuvat, nousee vastapainona kulttuuriperinteiden merkitys, jonka avulla identiteetti muodostetaan. Valtiollinen kansalaisuus ei enää olekaan niin keskeinen asia kuin paikalliset kulttuurielementit. Siksi myös runolaulun merkitys ajan kuluessa kasvaa entisestään, sillä se on suomalaisen kulttuurin kivijalka, joka on säilyttänyt kielemme.

Ei vain yhtä Kainuuta

Huttu-Hiltunen ei halua lokeroida kainuulaista ihmistyyppiä yhteen muottiin. Kainuu on maakunta, jonka alueella esiintyy yksinkertaistaen useita erillisiä mikrokulttuureita. Merimaille vievät vesistöt ovat vaikuttaneet voimakkaasti murrealueiden muodostumiseen. Murros tapahtuu Vaalan kunnan alueella, missä länsiosien puheenparsi poikkeaa merkittävästi itälaitojen kielestä.

– Kainuussa on erilaisia alueita. Vaikkapa kuhmolaisilla, suomussalmelaisilla ja paltamolaisilla on aivan erilaiset kulttuurilliset profiilit. Kainuulaisuus ei ole ehkä niin voimakkaasti yhdistävä piirre kuin savolaisuus tai karjalaisuus. Myös Kainuun murrealueet ovat selkeästi erilaisempia kuin muissa maakunnissa. Kuhmon perukassa puhutaan erilaista kainuuta kuin Sotkamossa, Huttu-Hiltunen toteaa.

Kainuulaista kansamusiikkiperinnettä ylläpitää muun muassa Huttu-Hiltusen ideoima jokakesäinen kansanmusiikkijuhla Sommelo. Huttu-Hiltunen näkisi mieluusti enemmänkin omaehtoisten pelimannien tekemää ohjelmaa muutoinkin kuin runolaulun osalta.

– Se juuri onkin Sommelon lähtökohta, että rohkaistaisiin harrastajia tekemään enemmän omaa musiikkia. Siinä on työsarkaa myös heille, jotka minun jälkeeni jatkavat tätä työtä.

Kuvassa Pekka pitelee käsissään kulttuuriaarretta. Kyseinen soitin tunnetaan nimellä Huttu-Hiltusen kantele. Se on löytynyt Ylikiimingin Hiltukylästä Pekan isän syntymäkodin, eli vanhan Hiltulan vintiltä 1940-luvulla, kun taloa oli tyhjennetty ja siirretty tavaroita uuteen rakennukseen. Vaari lahjoitti sen Oulun maakuntamuseoon. Kanteleen kortissa lukee "Lahjoittanut K.V. Huttu-Hiltunen, toi lyseolainen V. Huttu-Hiltunen 1949." Tuo lyseolainen oli Pekan isä ja Kalle Vihtori siis hänen isoisänsä. Soitinnrakentaja ja historioitsija Rauno Nieminen tutki kanteleen ja ajoitti sen 1700-luvun loppuun. Se on siis vanhempi kuin esimerkiksi Ontrei Malisen kantele.

Petri Möttönen

Veijo Leinonen - ”Metsästyksessä ei tärkeintä ole saalis, vaan yhdessäolo”

Näinä päivinä 70 vuotta täyttävä paltamolainen Veijo Leinonen on harrastanut aktiivisesti metsästystä koko ikänsä. Harrastukseen liittyvät läheisesti myös muut Leinoselle tärkeät asiat, koirat ja liikunta. Maratoneja ja triathlonia kesäisin harrastava mies hyppää lumien tultua suksille ja ryhtyy kavereineen jahtaamaan pienpetoja.

– Siitä lähtien kun rautapyynti kiellettiin 70-luvun lopulla, olemme pyytäneet lippusiimalla kettua ja näätää. Kettuja on tähän mennessä saatu yli 1 300 kappaletta. Se on talviharrastus mukavalla porukalla ja vapaaehtoista riistanhoitotyötä. Sitten kun syksy tulee, alkaa hirvijahti. Hirvikoiriahan minulla on ollut, ja ehkä jopa yksi Suomen parhaista. Kävin sen kanssa viidesti SM-hirvenhaukkuottelussa. Yksikään muu koira ei ole osallistunut yhtä monesti. Koirien kanssa on mukava lähteä lenkille, eikä ilman oikein tuntuisikaan miltään lähteä, Leinonen kertoo.

Pienpetotilanne on Leinosen mukaan Paltamon seudulla pääosin hyvin hallinnassa.

– Kettujahtia piti viime talvena jopa vähän jarruttaa, sillä Kajaanissa järjestettiin kettukoirien SM-kisat, ja jotain ajettavaa piti jättää. Näätää on saatu sopivasti. Villiminkkikanta on kasvanut, ja sitä yritetään poistaa voimakkaasti. Muutama villisikakin on, ja nehän joutavat ilman muuta pois, sillä rutto huolestuttaa, Leinonen toteaa.

Lippusiimapyynti vaatii huomattavasti aikaa ja vaivaa. Tärkeintä jahdissa ei Leinoselle ole kuitenkaan saalis, vaan paljon liikkumista sisältävä puuhastelu ja yhdessä tekeminen. Hän pitää rohkaisevana sitä, että nuoria tulee mukaan toimintaan entistä enemmän.

– Näyttäisi, että nuoria tulee jatkamaan hommaa ja koiriakin on tullut pari lisää. Lippusiimapyynti on kovaa hommaa, siinä menee päivä hiihtäessä. Aamulla etsitään ensin jäljet ja sitten viedään sopivan mittainen rinki vanhoja rajalinjoja ja metsäkoneuria hyödyntäen. Sitten levitetään siimat ja asetetaan passimiehet. Usein minä lähden ajamaan. Sitten jos saadaan kettu kiinni, kerätään siimat pois ja siinähän se lyhyt päivä on mennytkin. Se on mukavaa sosiaalista toimintaa. Nykyään kun ei kyläillä samalla tavalla kuin ennen, on tämä monille eräänlainen henkireikä. Jos ei yksinään kehtaa lähteä hiihtelemään, niin näin sitä porukassa innostuu, Leinonen sanoo.

– Metsästys on nykypäivänä ehkä vähän väärä käsite. Jos saalista tulee, niin tietysti otetaan, mutta jos ei tule, niin ollaan seurassa ja vaihdellaan ajatuksia. Ennen vanhaan kun leipä oli tiukassa, oli hirvi pakko ottaa vaikka väkisin jos jäljet nähtiin.

Myös naiset innostuvat metsästyksestä

Leinonen kertoo ilahtuvansa myös siitä seikasta, että nuorison lisäksi metsästysharrastus houkuttaa kasvavissa määrin myös naisharrastajia. Seurojen ukkoontuminen on ollut huolena jo pitkään. Hän arvelee tilanteen ainakin osittain selittyvän maailman yleisellä turvallisuustilanteella.

– Ilmajoella asuva kaveri juuri kertoi, että heillä kevään aikana pidetyissä metsästyskorttitutkinnoissa oli osallistujista naisia noin 70 prosenttia. Nykyisin myös järjestetään erikseen ladyhaukkuja. Maailmantilanne varmasti jotenkin vaikuttaa siihen, että naisetkin haluavat hankkia erilaisia valmiuksia, Leinonen arvelee.

Petotilannetta Leinonen pohdiskelee hieman huolestunein aatoksin. Kasvavia petokantoja on vaikea hillitä byrokratiasodassa, mikä tulee jatkossa vaikuttamaan metsästykseen täälläkin.

– Paltamon alueella tilanne ei ole vielä paha, mutta järven eteläpuolella susitilanne on erittäin huolestuttava. Nuoria koiria ei siellä uskalla löysätä ollenkaan ja kouluttaminen vaikeutuu. Siihen ollaan menossa täälläkin, ikävä kyllä. Ruotsissa on hyvä järjestelmä, jossa sutta saa vapaasti metsästää kahden viikon ajan. Joku tällainen tarvittaisiin meillekin, sillä susikanta kesyyntyy kun se ei opi pelkäämään ihmistä. Korpimaiden asukki ei kuulu ihmisten pihoille. Lakipykälät kuitenkin ovat valittajien puolella, Leinonen harmittelee.

Leinonen oli erittäin aktiivisesti mukana Paltamoon viime syksynä avatun uuden hirviradan toteuttamisessa. Hän järjesti talkoo-organisaation ja myöskin teki suuren osan talkootöistä. Uusi hirvirata oli Leinosen mielestä enemmän kuin ajallaan.

– Vanha ratahan oli jo yli 40-vuotias. Häiriöitä alkoi esiintyä kesken ammuntojenkin, joten tuli tarpeeseen, Leinonen toteaa.

Käynnissä olevat maailman mullistukset haittasivat jonkin verran myös hirviradan toteuttamista. Ensin korona laittoi monet komponettitehtaat pakettiin ja sota hankaloittaa materiaalien toimituksia.

– Rataprojekti myöhästyi maailmantilanteen takia noin kaksi kuukautta. Siellä oli koronaa ja komponenttipulaa. Sitten kun toimitukset saatiin kuntoon, valmistui rata nopeasti. Rajakomponentit olivat ensimmäisellä yrityksellä vialliset, joten ensimmäiset ammunnat jouduttiin viemään käsisyötöllä. Seuraavana päivänä saatiin uudet komponentit paikoilleen ja nyt meillä on hyvä rata. Kestää varmasti seuraavat 40 vuotta, Leinonen lupaa.

Petri Möttönen