keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Reijo Heikkinen - ”Historia lymyää aina taustalla ja menneisyys ohjaa valintoja”

Kajaanilainen professori Reijo Heikkinen palkittiin äskettäin Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjailijapalkinnolla. Oulussa syntynyt ja kasvanut Heikkinen valmistui historiaa opiskeltuaan filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta vuonna 1976, valtiotieteen lisensiaatiksi Turun yliopistosta 1980 ja kasvatustieteen maisteriksi 1987 Oulun yliopistosta. Kasvatustieteen tohtoriksi hän väitteli Oulun yliopistossa vuonna 1995 ja seuraavana vuonna hänet nimitettiin kasvatustieteen dosentiksi. Kainuuseen hän tuli vuonna 1978 saatuaan viran Kajaanin opettajankoulutusyksikössä historian didaktiikan lehtorina.

– Se oli mukava työ, sillä siinä sai olla tekemisissä aktiivisten nuorten kanssa ja opettaa tulevia luokanopettajia. Samalla sai tehdä tutkimusta ja vapaa-aikaa jäi sen verran, että pystyi kirjoittamaan. Työssä oli omia vapauksiaan kun vain leiviskänsä hoisi. Ei ole välttämättä kovin järkevää levitellä kompetenssiaan näin monelle alalle, mutta se johtuu pitkälti siitä, että lehtorina tuntimäärät olivat aika vähäisiä, joten joutui repeämään lukuisiin eri osa-alueisiin. Laskin minulla olevan 25 erilaista kurssia ja se edellytti sitä, että jouduin virkaurani aikana laajentamaan kompetenssiani aika paljon. Siinä niitä tutkintoja kertyi samalla. En tiedä oliko se järkevää, mutta tulipahan tehtyä, Heikkinen kertoo.

Laitoksen alasajon jälkeen Heikkinen työskenteli vielä Oulussa vastaavissa tehtävissä ennen eläkkeelle jäämistä. Reilun kolmen vuosikymmenen aikana Heikkisen käsien kautta kulki maailmalle yli 3 000 luokanopettajaa. Yksikön lakkauttaminen kirveli pahoin, eikä vielä tänäänkään saa Heikkiseltä ymmärrystä.

– Olin ajatellut, että minullekin tulisi joku seuraajaksi, mutta näinhän ei käynyt. Olin laitoksen viimeinen viranhaltija. Kajaanin laitos kilpaili täysin tasavertaisena Oulun kanssa. Se ajettiin alas pelkästään sen takia, että Oulun yliopisto halusi säästää ja keskittää toimintoja Linnanmaalle. Lakkauttamista pyrittiin perustelemaan siten, että Kajaani olisi tutkimuksellisesti Oulua huonompi. Tämä oli minulle henkilökohtaisesti suuri tappio ja arvostelin julkisesti Oulun yliopistoa tuolloin, eikä siitä Oulussa hirveästi tykätty. Katsoin sen kuitenkin velvollisuudekseni. Laitoksen alasajo oli verinen vääryys. Sen myötä Kajaanin keskustasta poistui iso joukko virkeitä nuoria, jotka piristivät katukuvaa ja toimivat monissa eri hankkeissa, Heikkinen harmittelee.

Kajaanilaista opettajankoulutusta pidettiin muualla valtakunnassa kovatasoisena. Täältä valmistuneet opettajat saivat usein tunnustusta monitaitoisuudestaan sekä siitä, että heitä ei raskaskaan työ hirvittänyt.

– Täällä pyrittiin kouluttamaan nimenomaan syrjäseutujen opettajia, joten he hallitsivat tehtäväkentän hyvin laaja-alaisesti eivätkä pelänneet tarttua toimeen. Tällaista palautetta saimme ympäri Suomea.

Viimeiseksi tehtäväksi pitkäaikaisella työmaalla jäi yli sadan toimintavuoden aikana kerääntyneen historian pelastaminen jälkipolvia varten.

– Laitoksen alasajon yhteydessä piti valikoida arkistoitava ja museoitava materiaali. Roudasin yhden kesän peräkärrylläni mappeja ja valokuvia Kajaanin kaupungin arkistoon ja Kainuun museolle. Pyrin kaikin tavoin siihen, että kaikki yli sadan vuoden aikana kertynyt kulttuurihistoriallisesti arvokas materiaali säilyisi mahdollisimman hvyin. Se oli melkoinen savotta, Heikkinen toteaa.


Historia on läsnä kaikkialla

Heikkisen julkaisut muodostavat varsin runsaan kokonaisuuden. Kuudeskymmenes kirja on juuri ilmestymässä. Se käsittelee Kajaanin lukiokoulutuksen historiaa. Jos lasketaan kaikki digitaaliset, auditiiviset ja visuaaliset julkaisut mukaan, tulee kokonaismääräksi suunnilleen 1 200. Heikkinen teki esimerkiksi Harri Nousiaisen kanssa Kainuun radioon yli 200 ohjelmaa. Erityisen kiinnostavana aiheena Heikkinen pitää Oulujärveä.

– Oulujärvestä on kuusi kirjaa. Se on hyvin kiinnostava aihe tutkimuksellisesti, varsinkin sen saaret. Ärjänsaarta käsittelevä kirja oli eräänlainen haaste, sillä kyseessä on kuitenkin aika pieni saari. Epäilytti, että saako niin pienestä saaresta kokonaista kirjaa, mutta mielestäni onnistuin kohtuullisen hyvin. Saaret kiinnostavat laajemminkin ja olen kirjoittanut myös esimerkiksi Hailuodosta, Heikkinen kertoo.

Kiinnostus saaria kohtaan on saanut aikaan myös sen, että Heikkinen kuuluu kenties ainoana kainuulaisena Suomen Majakkaseuraan. Ajatus majakkateoksesta on käynyt mielessä, mutta sen toteutumisen aika näyttää.

– Nämä kaikki elävät omaa elämäänsä. Jossain vaiheessa aina innostuu jostain aiheesta ja jotkut niistä lähtevät vetämään. Ei voi koskaan varmasti sanoa, että sellainen ja sellainen kirja valmistuu, hän tiivistää.

Historia ei ole Heikkiselle pelkästään ammatillinen elämänura, vaan myös vapaa-ajan harrastus.

– Kainuuseen muutettuani huomasin täällä olevan paljon kiinnostavia asioita, joista ei oltu tehty minkäänlaista julkaisua. Alan kirjoittajiakin täällä on vain yhden käden sormilla laskettava määrä, joten tilaustöitä alkoi kertyä. Olen tehnyt julkaisun lähes kaikista Kainuun merkittävistä julkisyhteisöistä. Kirjoittaminen on sellainen homma, että siitä ei oikein pääse eläkkeelle, Heikkinen sanoo.

Heikkisen tutkimukset ovat sisältäneet runsaasti maakuntaidentiteetin ja siihen liittyvien pitkäaikaismentaliteettien pohdiskelua. Kainuun voimakas maakuntaidentiteetti on hyvin pitkälti sidoksissa maakunnan historiaan.

– Ihmiset eivät usein tule ajatelleeksi, miten menneisyys näkyy käyttäytymisessä, normeissa, asenteissa ja sanavalinnoissa. Historia lymyää aina taustalla. Jokainen meistä kantaa näkymätöntä, mutta raskasta reppua selässään. Menneisyys ohjaa valintoja, vaikka sitä ei itse tiedostaisikaan, Heikkinen sanoo.

Esimerkkeinä hän mainitsee kainuulaisten ja oululaisten suhtautumisen toisiinsa. Jännitteissä näkyy heijastuksia tervaporvareita kohtaan koetusta katkeruudesta. Käytännössä sitä on voinut nähdä ja kuulla esimerkiksi Oulun Lipon ja Sotkamon Jymyn välisissä pesäpallo-otteluissa yleisön kannustushuutojen sävyssä.

– Demarkaatiolinja kulkee jossain Vaalan tienoilla. Siitä länteen ollaan Oulu-myönteisiä, mutta itään päin ollaan kainuulaisia. Vaikka Vaala liittyi Pohjois-Pohjanmaahan, on Manamansalo selvästi kainuulainen identiteetiltään, Heikkinen toteaa.

Kainuulaisuutta Heikkinen on tarkastellut myös maakunnan ulkopuolelta. Hän laskee käyneensä yli 350 Suomen kunnassa, joten näkökulmaa on katseltu muiltakin kanteilta.

– Kainuussa ihmiset ovat ahkeria ja välittömiä, ehkä joissain tapauksissa hieman nurkkakuntaisia, mikä ei mielestäni ole huono asia. Missään muualla ei lauleta maakuntalaulua niin pontevasti kuin täällä. Se kertoo voimakkaasta maakuntaidentiteestä. Väitän, että se on voimakkainta Suomessa. Kainuun maakuntaidentiteettihän on aika nuori, se on syntynyt vasta 1900-luvun alkupuolella. Alue tunnettiin aiemmin hieman pejoratiivisillä nimillä, kuten Nälkämaa. Maakuntahengen nostamisessa oli paljon tietoista pyrkimystä, esimerkiksi vuonna 1918 perustettu Kainuun Sanomat ajoi voimakkaasti maakuntaidentiteettiä ja Ilmari Kianto oli myös merkittävä takapiru kainuulaisuuden syntyjuurilla, Heikkinen kertoo.


Petri Möttönen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Risto Brunou - Kainuulaisen kouluhallinnon voimamies rentoutuu eläkepäivillään mökkijärven rannassa

Risto Brunouta voidaan nätistikin sanoen kuvailla ahkeraksi tekijäksi kainuulaisen koulumaailman monissa käänteissä. Hänen toimikausiensa ...