– Kuvassa on voimakas tarina, jota jaksaa lukea monta kertaa. Lapsuudessa luetut faabelit palaavat mieleen tätä mestariteosta katsellessa. Mitähän korppi tällä kertaa huijaa karhua tekemään? Sommittelu on todella tarkkaan mietitty. Siluetit ovat tarkkoja ja juuri oikeissa paikoissa. Eläinten asennot ovat hämmästyttävän teatraaliset. Puut ja niiden oksat koristelevat ja kehystävät kuvan. Tilanne, jossa kaikki elementit osuvat täsmälleen kohdalleen, ei synny hetkessä, vaan vaatii kärsivällisyyttä. Tätä on luontokuvaus parhaimmillaan: tuottaa elämyksiä niillekin, jotka eivät itse syystä tai toisesta pääse tuollaisiin paikkoihin, tuomaristo hehkutti perusteluissaan.
Kuvaaja itse suhtautuu voittoisaan otokseen astetta tyynemmin.
– Ihan perinteisellä kaavalla kaupalliselta karhukuvauspaikalta otin. Kohde oli helppo ja tilannekin aika tavanomainen, niin eihän siinä sen kummempia, Heikkinen toteaa.
Voitto ei ollut Heikkiselle ensimmäinen laatuaan, vaan Vuoden Luontokuva -titteli irtosi myös vuonna 2017 kotipihassa otetulla kärppäkuvalla. Viime vuonna hän sai kisassa kaksi yleisöpalkintoa Revontulikarhu-kuvallaan. Heikkinen on kautta aikojen neljäs kilpailija joka on onnistunut uusimaan voittonsa.
Luontokuvaamisesta ammatin itselleen hankkinut Heikkinen aloitti kuvaushommat jo poikana. Alkuun luontokuvaukset syntyivät maalaamalla, mutta jossain vaiheessa pensseli vaihtui kameraan. Pääsääntöisesti lähes kaikki kuvaaminen tapahtuu kotikulmilla Kuhmon pohjoisperukoissa.
Heikkiselle mieluisimpia kuvattavia lajeja ovat kuukkeli, lapinpöllö, metsäpeura ja karhu. Luontokuvaajan työpäivät muotoutuvat olosuhteiden sanelemina, eikä kuvausreissuja voi liian tarkkaan suunnitella.
– Kun touhuaa samojen lajien parissa vuodesta toiseen, tulee mieleen aina joku idea jota voisi lähteä kokeilemaan. Paljon pitää elää myös kelien ja olosuhteiden mukaan. Talvi on vuodenajoista mieluisin. Mahdollisuuksien mukaan käytän pääasiassa aamu- ja iltavaloja. Talvisin lyhyen päivän aikaan on koko ajan kuvauksellista. Joskus saattaa lähteä spontaanisti katselemaan mitä löytyisi, mutta yleensä on jonkinlainen olettamus, että mitä voisi olla. Monesti sattuu yllätyksiä. Aina ei tarvitse olla välttämättä kameraakaan mukana, Heikkinen kertoo.
Nykyaikaiset kuvaustekniikat mahdollistavat kuvien monenlaisen jälkikäsittelyn. Filmiin tottuneet vanhan liiton kuvaajat usein suhtautuvat asiaan hieman penseästi, mutta Heikkisen mielestä jälkikäsittely on tarpeen, kun se tehdään kuvan ehdoilla.
– Kuvasta pitää välittyä se tunnelma mitä kuvaushetkellä on tavoiteltu. Kamerahan voi tehdä mitä sattuu, joten sävyjen ja valotuksien säätämisessä ja rajaamisessa jälkeenpäin ei ole mitään väärää. Minun mielestäni raja kulkee siinä, jos aletaan siirrellä elukoita kuvasta toiseen. Tilanteen on oltava aito, Heikkinen sanoo.
Aloitteleville luontokuvaajille Heikkisellä on yksi hyvä neuvo.
– Jos luontokuvaaminen kiinnostaa, ei tarvitse kuin lähteä metsään kameran kanssa katsomaan miten se alkaa sujua. Tekemisen kautta se selviää.
 |
| Karhu ja korppi. Kuva: Ville Heikkinen |
Petri Möttönen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti