keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Eero Leinonen - Aidon kainuulaisen pelimanniperinteen viimeisiä soihdunkantajia

Eero Leinosta voi hyvällä syyllä sanoa elämäntapapelimanniksi. Paltamolaislähtöinen, sittemmin sotkamolaistunut 73-vuotias viuluniekka vietti tänä vuonna vuonna 60-vuotistaiteilijajuhlaansa. Hieman vajaat kaksi kolmannesta koko soittourasta on kulunut tiiviisti Paltamon Pelimannien kanssa kansanmusiikin parissa, ja samalla lanssilla sestominen jatkuu vielä tänäänkin. Soittokokemusta on sen lisäksi ehtinyt kerääntyä varsin laajasti lavatanssien kulta-aikoina populäärimpääkin musiikkia tanssikansalle rimpautellessa. Näissä ilakointi-iltamissa Eeron työkaluna toimi pääasiallisesti sähköurku, mutta viulu on lopulta se soitin, mistä kaikki sai alkunsa ja mikä kaikkea vieläkin kantaa eteenpäin. Eero on viimeinen Paltamon Pelimannien riveissä toimiva perustajajäsen pitkäaikaisen johtajan Mikko Syrjäsen jättäydyttyä sivuun terveyssyiden vuoksi toissa syksynä. Paltamon Pelimannit perustettiin kansalaisopiston piiriksi syksyllä 1980. 

– Vaimoni oli kuullut työkaveriltaan, että tällainen piiri on alkamassa. Menin paikalle, tapasin Mikon ja siitä se lähti, Eero muistelee. 

Tuolloin suomalainen musiikkimaailma eli 70-luvun jäljiltä uuden kansanmusiikkiaallon jälkimaininkeja ja suosio oli jotain muuta kuin nykyisin. Parhaimmillaan Pelimanneissa soitti toistakymmentä muusikkoa soitinvalikoiman vaihdellessa viulusta huiluun ja haitarista ja kontrabassoon polkuharmooniakaan unohtamatta. Uuden vuosituhannen taitteeseen tultaessa kokoonpano oli vakiintunut kahden viulun, urkuharmoonin ja kontrabasson muodostamaksi kvartetiksi. Ohjelmistoon kuuluivat tietysti pelimannimusiikin keski-pohjalaiset standardit, mutta myös vähemmän tunnettuja lappilaisia pelimannisävelmiä. Omaleimaisimman rungon Paltamon Pelimannien ohjelmistoon on kuitenkin aina muodostanut muualla maassa huonosti tunnettu, ehkä jopa hieman väheksytty kainuulainen kansanmusiikki, varsinkin sen kirkkain tähti, hyrynsalmelainen Lauri Keränen eli Ressan Lassi soitteineen. Kainuun toistaiseksi ainoana mestaripelimannin arvonimen saavuttanut Keränen oli eläessään Eerolle hyvinkin tuttu soittokaveri ja ystävä. Ressan Lassi siirtyi ajasta iäisyyteen vuonna 2006. 

– Lassi oli hyvin ystävällinen ja mukava ukkeli. Hän oli sanavalmis ja puhelias mies, mutta ei mielellään korostanut itseään. Oli muita soittajia kohtaan oikein laatuunkäypä mies, Eero kertoo. 

Kainuulaisen perinnemusiikin vähäisen arvostuksen Eero arvelee johtuvan ainakin osittain sen tinkimättömästä perinnepuhtaudesta, mikä taiteellisesti hienostuneeseen korvaan voi kuulostaa huonolla tavalla vanhanaikaiselta. Samainen kansanläheinen rahvaanomaisuus on kuitenkin myös ominaisuus, joka viehättää ja tekee musiikista omansa kuuloista. Kainuulainen kansanmusiikki ei ole pelkästään musiikkia, vaan myös soiva kuva ikivanhasta kainuulaisesta arkimaailmasta ja elämäntavasta. Tästä kertovat myös Ressan Lassin soitteiden nimitykset, jotka jatkuvasti sivuavat aikansa arkiaskareita ja joita rallattamalla on rytmitetty työpäivän etenemistä. Löytyy Ressan Iikan rekilaulupolkkaa, Hevosenpijättäjän polkkaa, Muurahaisenmunittajan polkkaa, Myllärin rimppaa, Tommituppijenkkaa, Sinkin leissoajan juoksuvalssia sekä Tervansoutajan valssia vain muutamia mainitakseen.

– Ressan Lassin jokainen kappale pitää sisällään tarinan joka kertoo tuon ajan arkielämästä. Ne kertovat pelkillä sävelillä enemmän kuin moni runoilija tekstillä. Se on sitä oikeaa kansanmusiikkia ja perinteen säilyttämistä. Nykyaikana kansanmusiikkia opetetaan jopa Sibelius-akatemiassa, mutta liian usein se tarkoittaa lähinnä tekotaiteellisia riitasointuja ja täysin vieraita etnovaikutteita joista ei tavan tallaaja ymmärrä mitään. Sillä ei ole minkäänlaista tekemistä sen kulttuurin kanssa, minkä perinteitä olisi tarkoitus vaalia, Eero harmittelee. 

Vaikka Eero pitääkin tietynlaista perinteen tyylipuhtautta tärkeänä, haluaa hän silti jättää tarkemmat karsinat rakentamatta. Hän on soittanut vuodesta 2014 lähtien myös Kainuun Kansanpelimanneissa, joka esittää ohjelmistossaan paljon muutakin kuin pelimannimusiikkia, vaikkakin pelimanniperinteen keinoin. 

– Ei siinä iskelmän soittamisessa mitään väärää ole pelimanniorkesterissakaan, kunhan se vain ei tarkoita perinteisen pelimannimusiikin väheksymistä ja unohtamista. Kyllähän Kansanpelimanneissakin soitetaan ja arvostetaan Ressan Lassin kappaleita, Eero sanoo. 

Kainuulaisia soittoperinteitä tehtiin tutuksi alan kärkimuusikoille kesällä 2014 Sommelo-festivaalin yhteydessä. Tuolloin Paltamon Pelimannit harjoituttivat Sibeliusakatemian Folk Big Bandia esittämään Ressan Lassia oman soittofilosofiansa mukaisesti. Eerolle jäi kokemuksesta hyvä mieli. 

– Niillä oli takana se soittamisen taito vähän eri tavalla kuin meikäläisillä, mutta kokivat kuitenkin oppivansa meiltä jotain uutta. Kyllä se oli mukavaa. 


Vanha soitin pysyy ja paranee 

Eeron soittoharrastus alkoi 50-luvun lopulla koulupoikana. Kodin uuninpankolla oli jo pitkään pyöriskellyt viulu, joka periaatteessa oli soittamattomana tyhjänpanttina, mutta joka kuitenkin katsottiin niin arvokkaaksi, ettei pikku-Eerolla ollut asiaa puuttua siihen mielenkiinnosta huolimatta. Asia korjaantui sittemmin, kun pojan taipumukset alkoivat käydä selviksi.

– Vuonna 1959 rakennettiin Oikarilan koulu, jossa olin ensimmäisten oppilaiden joukossa. Siellä oli opettajana Raimo Karppinen, joka soitti viulua. Minulla olisi oikeastaan tehnyt mieli kitaraakin, mutta kun Kalle-ukelilta löytyi valmiiksi se vanha viulu, käytettiin se korjuulla ja ruvettiin kokeilemaan pojasta viulistia. Kävin Raimon viulutunneilla ja hän kuljetti minua myös Kajaanissa seminaarin orkesterissa. En silloin osannut paljon mitään, mutta kuuntelin ja soitin mitä pystyin. Paltamossa soittelin Matti Paavilaisen ja Paltamon Pelimannien alkuperäiskokoonpanoonkin kuuluneen Aune Korhosen kanssa. En valikoinut tilaisuuksia esiintymiseen, vaan olin joka juuttaan kökkäjäisissä mihin vain otettiin, Eero muistelee. 

Modernit muotivirtaukset eivät heilutelleet Eeroa tuolloinkaan, vaikka omalla tiellä ei ikätovereista tungosta ollutkaan. Kuten ei valitettavasti ole tänäkään päivänä.

– Muut kuuntelivat The Beatlesia, mutta minua se ei kiinnostanut yhtään. Minä kuuntelin Dallapéta ja Humppa-Veikkoja. Varsinkin viulisti Pauli Granfeltin soitosta sain paljon osviittaa siitä, miten klassinen viulu toimii tangossa ja humpassa. Kansanmusiikissa toimivat samat opit paljouvessaan, Eero toteaa. 

Työvälinettä ei Eeron ei ole tarvinnut vaihtaa kertaakaan kuuden vuosikymmenen aikana. Sama Kalle-ukin korjuuttama soitin kulkee mukana edelleenkin. Kielet on toki muutaman kerran vaihdettu ja viulua on liimailtu kasaan kerran jos toisenkin. 

– Nytkin se pitäisi viedä korjattavaksi, mutta toisaalta kun se kuitenkin soi noin hyvin, niin kannattaneeko tuota lähtä repostelemaan. Ei välttämättä. Eräs viuluseppä arvioi sen valmistusajankohdan vuoden 1900 tienoille. En tiedä, mistä se meille alunperin on kulkeutunut. Jotain valmistajan merkintöjä siellä sisäpuolella on, mutta niistä ei saatu selvää musiikkiliikkeessäkään. Joskus on käynyt mielessä uuden viulun hankkiminen, mutta säälittäisi liikaa jättää vanha soitin nurkkaan. Vuosikymmenien aikana ollaan tultu tämän viulun kanssa niin sinuiksi, että se tuntee ja tietää minun aikomukseni ja soittotapani, Eero kertoo.

Paitsi pelimannimusiikin perinnekaanonin suurtekijöiden hengentuotoksia, on Eeron viulusta ilmoille kirvonnut myös itsekeksittyjäkin sävelkulkuja. Näistä tunnetuin lienee edesmenneen paltamolaisrunoilijan Antero Möttösen sanoittama Soittajan lähtö. Paltamon Pelimannit levytti kappaleen vuonna 2015 Kalevi Pylvänäisen laulamana levyllään Hevosenpijättäjän polkka. Esitys löytyy esimerkiksi YouTubesta hakemalla kappaleen nimellä tai osoitteesta: https://www.youtube.com/watch?v=EJKVJgPCE2E


Petri Möttönen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Risto Brunou - Kainuulaisen kouluhallinnon voimamies rentoutuu eläkepäivillään mökkijärven rannassa

Risto Brunouta voidaan nätistikin sanoen kuvailla ahkeraksi tekijäksi kainuulaisen koulumaailman monissa käänteissä. Hänen toimikausiensa ...