Pekka Huttu-Hiltunen - ”Runolaulu on suomalaisen kulttuurin kivijalka”

Kuhmolainen kansanmusiikin tutkija Pekka Huttu-Hiltunen on pitänyt kulttuurin saralla useita rautoja tulessa jo vuosikymmenten ajan. Hänen väitöskirjansa Länsivienalainen runolaulu 1900-luvulla on musiikkiantropoginen tutkimus kuuden runolaulajan laulutyylistä ja runolaulun kulttuurisesta merkityksestä. Huttu-Hiltunen on työskennellyt pitkään musiikinopettajana ja musiikkiopiston rehtorina Kuhmossa. Varsinaisen ammattinsa ohella hän on myös esiintynyt laulajana 1960-luvulta lähtien. Huttu-Hiltunen on lähtöisin Pudasjärveltä, mutta elänyt ja vaikuttanut Kuhmossa yli puolet ikävuosistaan.

Huttu-Hiltusen pääasiallinen toimi on tällä hetkellä Runolaulu-Akatemian johtaminen. Akatemian perustamista alettiin suunnitella jo 1990-luvulla, jolloin Kuhmon musiikkiopiston rehtorina toiminut Huttu-Hiltunen hahmotteli kansanmusiikin kehittämishankkeita, joiden yhdeksi tavoitteeksi asetettiin oman kansanmusiikin tutkimukseen keskittyvän laitoksen perustamista. Ensimmäinen Kansanmusiikin tutkimus-, tallennus- ja elvytyshanke saatiinkin alkamaan vuonna 1998.

Kainuulainen perinnekulttuuri on hyvissä voimissa. Kuhmo on valittu täksi vuodeksi suomalais-ugrilaiseksi kulttuuripääkaupungiksi ensimmäisenä suomalaisena paikkakuntana. Yhtenä päätavoitteena Kuhmon kulttuuripääkaupunkiohjelmassa on tietoisuuden herättäminen suomalais-ugrilaisista kielistä ja kulttuureista Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Sen lisäksi ohjelmalla halutaan tukea suomalais-ugrilaisten alkuperäiskansojen uhanalaisten kielten elvyttämistä ja niiden rikkaiden ja monipuolisten musiikkikulttuurien ja -perinteiden säilymistä. Kuhmon suunnitelmiin sisältyy yli 100 tilaisuuden järjestäminen osana kulttuuripääkaupunkiohjelmaa. Musiikkijuhla Sommelo on juhlavuoden 2023 päätapahtuma (26.6. – 3.7.). Muita korkean profiilin tapahtumia ovat Kuhmon Talvi, suomalais-ugrilaisten alkuperäiskansojen kielten asemaa käsittelevä kansainvälinen konferenssi, suomalais-ugrilaisia laulukulttuureja käsittelevä konferenssi sekä Ison Karhun Kantapäillä -tapahtuma, jossa paneudutaan karhun merkitykseen suomalais-ugrilaisten kansojen mytologiassa. Myös maailmanlaajuisesti tunnettu Kuhmon Kamarimusiikki osallistuu juhlavuoden teemoihin. Isoja kultturin kehittämishankkeita ovat myös eurooppalainen kulttuurireitti Viron, Latvian ja Liettuan kanssa sekä Itä-Suomen yliopiston kanssa toteutettava Kantele goes global -hanke.

Runolaulu Unescon perintökohteeksi

Yksi Runolaulu-Akatemian monivuotisia työnsarkoja on saada runolaulu Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon aineettomaksi kulttuuriperintökohteeksi. Toistaiseksi järjestö ei ole suostunut runolaulua listallaan tunnustamaan, mutta Huttu-Hiltunen jatkaa asian eteenpäin viemistä päättäväisesti.

– Runolaulu on koko suomalaisen kulttuurin kannalta tärkein perinne. Toimikunnassa ajatellaan eri tavalla. Siellä ei ymmärretä mittakaavaa, kuinka tärkeä runolauluperinne on suomalaisen kielen ja kulttuurin kannalta. Laulaminen ei ole kadottanut merkitystään, vaikka sen funktio onkin muuttunut. Edelleen saamme laulamisen ja musiikkiperinteen kautta käsityksiä elämästä. Meidän sukupolvellamme se on esimerkiksi The Beatles ja John Lennon. All you need is love, Give peace a chance ja Imagine ovat vaikuttaneet huomattavan paljon ajattelutapaamme. Se osoittaa, kuinka laululla on kulttuurillinen merkitys, joka on syytä muistaa. Samalla tavalla runolaulu on se kivijalka, jonka ansiosta suomalainen kieli ja kulttuuri jatkavat olemassaoloaan, Huttu-Hiltunen pohtii.

Huttu-Hiltunen kiinnostui runolaulusta alunperin koulutuksensa myötä. Hän on opettaja kolmannessa polvessa ja varttunut kulttuurimyönteisessä ilmapiirissä. Musiikinopettajan tutkintoa suorittaessaan hän perehtyi aiheeseen ja valmistuttuaan huomasi uuden kotipaikkakunnan Kuhmon kantavan edelleen mittavaa runolauluperinnettä.

– Siitä minä innostuin. Olisi tosi tärkeää nostaa esille, että tällaista perinnettä Suomessa on vielä olemassa edelleenkin. Yritin parin vuoden ajan saada hanketta liikkeelle, että saataisin palkatuksi tutkija kartoittamaan aihetta. Se ei kuitenkaan onnistunut, joten tulin siihen lopputulokseen, että se on tehtävä itse, Huttu-Hiltunen sanoo.

Jatkotutkinnon runolaulusta hän suoritti Sibelius-akatemiassa ja on toiminut nyt päätoimisena tutkijana 20 vuoden ajan.

Runolaulun asema parantunut vuosien varrella

Vaikka runolauluperinne onkin uhanalainen, on sen asema parantunut huomattavasti sitten 80-luvun, jolloin se oli akuutissa katoamisvaarassa.

– Kouluissakin opetettiin Kalevalaa ikään kuin lausuen, ja mentiin jopa niin pitkälle, että televisio-ohjelmissa annettiin ymmärtää, että Kalevalan runot olisi lausuttu Lönnrotille, ei laulettu. Nykyisin ymmärretään jo laajasti, että kyse on nimenomaan lauluperinteestä, Huttu-Hiltunen täsmentää.

Vahvaan lauluperinteeseen Kainuun alueella on vaikuttanut itärajan ja Karjalan heimojen läheisyys. Myös pitkät välimatkat ihmisten välillä ovat lyöneet leimansa kansanperinteeseen.

– Lauluperinne näkyy voimakkaasti kainuulaisessa kansanmusiikissa. Yhtenäiskulttuuri on yhtenäistänyt asioita paljon koko Suomessa. Koululaitos on ollut täällä jo toistasataa vuotta ja kirkko on vaikuttanut paljon. Kainuulaiseen perinteeseen kuuluu vahvasti laulaminen enemmän kuin muilla alueilla. Siihen voi vaikuttaa se, että välimatkat ovat itä-Suomessa pitkiä, eikä meillä ole päässyt syntymään samanlaista iltamaperinnettä kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, jossa soitettu instrumentaalimusiikki on vahvemmassa asemassa, Huttu-Hiltunen kertoo.

Lauluperinteen yhteiskunnallinen merkitys on muuttunut. Se ei ole enää tapa, jolla kulttuuria koskevat käsitykset siirretään seuraavalle sukupolvelle, vaan se on muuttunut perinneaineistoksi. Ihmiset arvostavat sitä kyllä, mutta lapset ovat saaneet käsityksensä maailmasta jo sadan vuoden ajan lehdistöstä, kirjallisuudesta ja muusta mediasta. Huttu-Hiltusen mielestä olisi kuitenkin pidettävä tarkkaan mielessä, mistä on lähdetty.

– Perinteet antavat perspektiiviä siihen, keitä olemme ja mistä tulemme. Ylipäänsä ihmisen kiinnostavin tutkimuskohde on ihminen itse. On hyvin tärkeää tiedostaa, miten kulttuuri muodostuu ja kuinka ihmiset muodostavat yhteisiä käsityksiä. Juuriensa tunteminen mahdollistaa niiden arvostamisen ja ylläpitämisen. Se on oman identiteetin tunnistamista, Huttu-Hiltunen sanoo. – Kun Eurooppa yhdentyy ja rajat madaltuvat, nousee vastapainona kulttuuriperinteiden merkitys, jonka avulla identiteetti muodostetaan. Valtiollinen kansalaisuus ei enää olekaan niin keskeinen asia kuin paikalliset kulttuurielementit. Siksi myös runolaulun merkitys ajan kuluessa kasvaa entisestään, sillä se on suomalaisen kulttuurin kivijalka, joka on säilyttänyt kielemme.

Ei vain yhtä Kainuuta

Huttu-Hiltunen ei halua lokeroida kainuulaista ihmistyyppiä yhteen muottiin. Kainuu on maakunta, jonka alueella esiintyy yksinkertaistaen useita erillisiä mikrokulttuureita. Merimaille vievät vesistöt ovat vaikuttaneet voimakkaasti murrealueiden muodostumiseen. Murros tapahtuu Vaalan kunnan alueella, missä länsiosien puheenparsi poikkeaa merkittävästi itälaitojen kielestä.

– Kainuussa on erilaisia alueita. Vaikkapa kuhmolaisilla, suomussalmelaisilla ja paltamolaisilla on aivan erilaiset kulttuurilliset profiilit. Kainuulaisuus ei ole ehkä niin voimakkaasti yhdistävä piirre kuin savolaisuus tai karjalaisuus. Myös Kainuun murrealueet ovat selkeästi erilaisempia kuin muissa maakunnissa. Kuhmon perukassa puhutaan erilaista kainuuta kuin Sotkamossa, Huttu-Hiltunen toteaa.

Kainuulaista kansamusiikkiperinnettä ylläpitää muun muassa Huttu-Hiltusen ideoima jokakesäinen kansanmusiikkijuhla Sommelo. Huttu-Hiltunen näkisi mieluusti enemmänkin omaehtoisten pelimannien tekemää ohjelmaa muutoinkin kuin runolaulun osalta.

– Se juuri onkin Sommelon lähtökohta, että rohkaistaisiin harrastajia tekemään enemmän omaa musiikkia. Siinä on työsarkaa myös heille, jotka minun jälkeeni jatkavat tätä työtä.

Kuvassa Pekka pitelee käsissään kulttuuriaarretta. Kyseinen soitin tunnetaan nimellä Huttu-Hiltusen kantele. Se on löytynyt Ylikiimingin Hiltukylästä Pekan isän syntymäkodin, eli vanhan Hiltulan vintiltä 1940-luvulla, kun taloa oli tyhjennetty ja siirretty tavaroita uuteen rakennukseen. Vaari lahjoitti sen Oulun maakuntamuseoon. Kanteleen kortissa lukee "Lahjoittanut K.V. Huttu-Hiltunen, toi lyseolainen V. Huttu-Hiltunen 1949." Tuo lyseolainen oli Pekan isä ja Kalle Vihtori siis hänen isoisänsä. Soitinnrakentaja ja historioitsija Rauno Nieminen tutki kanteleen ja ajoitti sen 1700-luvun loppuun. Se on siis vanhempi kuin esimerkiksi Ontrei Malisen kantele.

Petri Möttönen

Veijo Leinonen - ”Metsästyksessä ei tärkeintä ole saalis, vaan yhdessäolo”

Näinä päivinä 70 vuotta täyttävä paltamolainen Veijo Leinonen on harrastanut aktiivisesti metsästystä koko ikänsä. Harrastukseen liittyvät läheisesti myös muut Leinoselle tärkeät asiat, koirat ja liikunta. Maratoneja ja triathlonia kesäisin harrastava mies hyppää lumien tultua suksille ja ryhtyy kavereineen jahtaamaan pienpetoja.

– Siitä lähtien kun rautapyynti kiellettiin 70-luvun lopulla, olemme pyytäneet lippusiimalla kettua ja näätää. Kettuja on tähän mennessä saatu yli 1 300 kappaletta. Se on talviharrastus mukavalla porukalla ja vapaaehtoista riistanhoitotyötä. Sitten kun syksy tulee, alkaa hirvijahti. Hirvikoiriahan minulla on ollut, ja ehkä jopa yksi Suomen parhaista. Kävin sen kanssa viidesti SM-hirvenhaukkuottelussa. Yksikään muu koira ei ole osallistunut yhtä monesti. Koirien kanssa on mukava lähteä lenkille, eikä ilman oikein tuntuisikaan miltään lähteä, Leinonen kertoo.

Pienpetotilanne on Leinosen mukaan Paltamon seudulla pääosin hyvin hallinnassa.

– Kettujahtia piti viime talvena jopa vähän jarruttaa, sillä Kajaanissa järjestettiin kettukoirien SM-kisat, ja jotain ajettavaa piti jättää. Näätää on saatu sopivasti. Villiminkkikanta on kasvanut, ja sitä yritetään poistaa voimakkaasti. Muutama villisikakin on, ja nehän joutavat ilman muuta pois, sillä rutto huolestuttaa, Leinonen toteaa.

Lippusiimapyynti vaatii huomattavasti aikaa ja vaivaa. Tärkeintä jahdissa ei Leinoselle ole kuitenkaan saalis, vaan paljon liikkumista sisältävä puuhastelu ja yhdessä tekeminen. Hän pitää rohkaisevana sitä, että nuoria tulee mukaan toimintaan entistä enemmän.

– Näyttäisi, että nuoria tulee jatkamaan hommaa ja koiriakin on tullut pari lisää. Lippusiimapyynti on kovaa hommaa, siinä menee päivä hiihtäessä. Aamulla etsitään ensin jäljet ja sitten viedään sopivan mittainen rinki vanhoja rajalinjoja ja metsäkoneuria hyödyntäen. Sitten levitetään siimat ja asetetaan passimiehet. Usein minä lähden ajamaan. Sitten jos saadaan kettu kiinni, kerätään siimat pois ja siinähän se lyhyt päivä on mennytkin. Se on mukavaa sosiaalista toimintaa. Nykyään kun ei kyläillä samalla tavalla kuin ennen, on tämä monille eräänlainen henkireikä. Jos ei yksinään kehtaa lähteä hiihtelemään, niin näin sitä porukassa innostuu, Leinonen sanoo.

– Metsästys on nykypäivänä ehkä vähän väärä käsite. Jos saalista tulee, niin tietysti otetaan, mutta jos ei tule, niin ollaan seurassa ja vaihdellaan ajatuksia. Ennen vanhaan kun leipä oli tiukassa, oli hirvi pakko ottaa vaikka väkisin jos jäljet nähtiin.

Myös naiset innostuvat metsästyksestä

Leinonen kertoo ilahtuvansa myös siitä seikasta, että nuorison lisäksi metsästysharrastus houkuttaa kasvavissa määrin myös naisharrastajia. Seurojen ukkoontuminen on ollut huolena jo pitkään. Hän arvelee tilanteen ainakin osittain selittyvän maailman yleisellä turvallisuustilanteella.

– Ilmajoella asuva kaveri juuri kertoi, että heillä kevään aikana pidetyissä metsästyskorttitutkinnoissa oli osallistujista naisia noin 70 prosenttia. Nykyisin myös järjestetään erikseen ladyhaukkuja. Maailmantilanne varmasti jotenkin vaikuttaa siihen, että naisetkin haluavat hankkia erilaisia valmiuksia, Leinonen arvelee.

Petotilannetta Leinonen pohdiskelee hieman huolestunein aatoksin. Kasvavia petokantoja on vaikea hillitä byrokratiasodassa, mikä tulee jatkossa vaikuttamaan metsästykseen täälläkin.

– Paltamon alueella tilanne ei ole vielä paha, mutta järven eteläpuolella susitilanne on erittäin huolestuttava. Nuoria koiria ei siellä uskalla löysätä ollenkaan ja kouluttaminen vaikeutuu. Siihen ollaan menossa täälläkin, ikävä kyllä. Ruotsissa on hyvä järjestelmä, jossa sutta saa vapaasti metsästää kahden viikon ajan. Joku tällainen tarvittaisiin meillekin, sillä susikanta kesyyntyy kun se ei opi pelkäämään ihmistä. Korpimaiden asukki ei kuulu ihmisten pihoille. Lakipykälät kuitenkin ovat valittajien puolella, Leinonen harmittelee.

Leinonen oli erittäin aktiivisesti mukana Paltamoon viime syksynä avatun uuden hirviradan toteuttamisessa. Hän järjesti talkoo-organisaation ja myöskin teki suuren osan talkootöistä. Uusi hirvirata oli Leinosen mielestä enemmän kuin ajallaan.

– Vanha ratahan oli jo yli 40-vuotias. Häiriöitä alkoi esiintyä kesken ammuntojenkin, joten tuli tarpeeseen, Leinonen toteaa.

Käynnissä olevat maailman mullistukset haittasivat jonkin verran myös hirviradan toteuttamista. Ensin korona laittoi monet komponettitehtaat pakettiin ja sota hankaloittaa materiaalien toimituksia.

– Rataprojekti myöhästyi maailmantilanteen takia noin kaksi kuukautta. Siellä oli koronaa ja komponenttipulaa. Sitten kun toimitukset saatiin kuntoon, valmistui rata nopeasti. Rajakomponentit olivat ensimmäisellä yrityksellä vialliset, joten ensimmäiset ammunnat jouduttiin viemään käsisyötöllä. Seuraavana päivänä saatiin uudet komponentit paikoilleen ja nyt meillä on hyvä rata. Kestää varmasti seuraavat 40 vuotta, Leinonen lupaa.

Petri Möttönen

Tommi Rajala - Pessimismi positiivisena voimana

Jos Puolanka ja puolankalaiset jostain muualla maailmassa tunnetaan, ei se niinkään ole paikkakunnan sinänsä upea luonto nevoineen ja vaaroineen. Kun kerran upeaa luontoa löytyy kaikista Suomen kunnista, ovat puolankalaiset valjastaneet erään toisen ehtymättömän kainuulaisen luonnonvaran käyttöönsä. Pessimistisen elämänasenteen.

Puolangan pessimistit ry:n iskulauseet ja videot ovat saaneet laajasti huomiota Suomessa ja maailmalla, ja elämänviisaus ”Mitäpä se hyvejää” on muodostunut paikallisen identiteetin keskeiseksi kulmakiveksi. Kesäisin Puolangan pessimistit ovat järjestäneet Pessimismimusikaaleja. Yhdistyksen päätapahtuma, Puolangan pessimismipäivät, järjestetään vuosittain 1.1. - 31.12.

Pessimismin puuhamies ja yksi yhdistyksen kantavimpia voimia on sen taiteellinen johtaja Tommi Rajala. Aleksis Kivi -seura myönsi Rajalalle Eskon Puumerkki -tunnustuspalkinnon Nurmijärvellä Aleksis Kiven päivänä. Eskon puumerkki on vuodesta 1975 alkaen jaettu vuosittain henkilölle, joka on osoittanut omaavansa Nummisuutarin Eskolle kuuluvia luonteenpiirteitä, aitoa suomalaista sinnikkyyttä ja itsepäisyyttä, ja joka näiden ominaisuuksiensa ansiosta on piirtänyt puumerkkinsä aikakirjoihin.

– Tommi Rajala ja Puolangan pessimistit eivät sorru konsulttipuheeseen, vaan auliisti myöntävät, että suo on siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussaan, Aleksis Kiven Seuran johtokunta kiteyttää valintaansa.

Lisäksi Puolangan pessimismihanke voitti Yleisön suosikki -palkinnon EU:n Rural Inspiration Awards -kilpailussa. Kilpailun voittajat palkittiin 6.10.2022 Brysselissä. Kyseessä on Euroopan maaseutuverkoston järjestämä hankekilpailu, jolla juhlistetaan maaseuturahaston parhaita hankkeita ympäri Euroopan. Kilpailun tavoitteena on nostaa esiin ja tuoda Euroopan laajuista näkyvyyttä maaseuturahaston tuella toteutetuille hankkeille.

Uutta näkökulmaa maailmalta

Keski-Suomessa syntynyt Tommi muutti Puolangalle perheensä mukana 3-vuotiaana vuonna 1981. Hänen isänsä Seppo Rajala työskenteli useissa kunnan tehtävissä ja luottamustoimissa, muun muassa kunnanjohtajana. Koulunsa käytyään Puolangalla Tommi muutti Etelä-Suomeen juuri ennen vuosituhannen taittumista. Hän opiskeli tietojenkäsittelytiedettä Tampereen ja Helsingin yliopistoissa.

Afrikka on ollut merkittävässä roolissa Tommin elämänpolulla. Ensimmäisen omakohtaisen kosketuksensa mantereeseen hän sai vuonna 2003 muuttaessaan vaimonsa mukana Nigeriin. Etelä-Afrikassa jo aiemmin asunut vaimo teki Nigerissä gradunsa kenttäkokeita Tommin hyödyntäessä mielenkiintoaan ja osaamistaan videotuotantoihin.

– Tein vuoden aikana lähinnä musiikkivideoita paikallisille rap-artisteille. Ne eivät ole sellaisia videoita, joita kehtaisin enää nykyisin omalla nimelläni esittää, Tommi nauraa.

Pariskunta palasi Helsinkiin vuonna 2004. Paluu Afrikkaan tapahtui vuonna 2007. Tällä kertaa vaimon työkuviot kuljettivat Rajalat Ghanaan kymmeneksi viikoksi. Tämän reissun seurauksena Tommi alkoi pohtia elämän ja työn merkitystä uudesta näkökulmasta.

– Kun palasin Ghanasta Helsinkiin, tuli sellainen olo, etten voi enää työskennellä softa-alalla. Olin siinä vaiheessa tekemässä yksityisen firman palveluksessa kunta-alan rakennusvalvontaohjelmistoa. Se alkoi tuntua kovin merkityksettömältä toisen Afrikka-kokemuksen jälkeen, Tommi kertoo.

Näillä aatoksin Tommi irtisanoutui työstään ohjelmistoalalla. Videotuotantoihin oli edelleen mielenkiintoa ja osaamistakin, joten Tommi hakeutui Voionmaan opistolle opiskelemaan elokuva- ja televisioalaa vuodeksi. Sieltä matka jatkui vuonna 2009 Tampereen ammattikorkeakoulun penkille saman alan opintoihin. Opinnot jäivät kuitenkin kesken iloisen käänteen myötä. Afrikka kutsui jälleen. Tällä kertaa kotiinpaluu tapahtui kuitenkin pienellä mutkalla.

– Minulle ja vaimolle tarjottiin molemmille töitä Tansaniasta Suomen kehitysyhteistyöhankkeesta, jossa työskentelin IT- ja viestintäasiantuntijana. Siellä asuimme kaksi vuotta, minkä jälkeen vaimo sai töitä Roomasta WFP:n, eli YK:n alaisen maailman ruokaohjelman parista, Tommi kertoo.

Roomassa kului kolme vuotta, jonka jälkeen Rajalat palasivat Suomeen, tällä kertaa Puolangalle. Vaimo odotti perheen toista lasta, ja Suomi tuntui varteenotettavimmalta paikalta pienestä lapsesta huolehtimiseen. Perässä tuli moni muukin, sillä elettiin vuotta 2015 ja Eurooppa koki ennennäkemättömän pakolaisaallon.

Tommi sai töitä joksikin aikaa Hyrynsalmen vastaanottokeskuksesta. Mieli paloi jo isommille kylille, mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Pariskunta nimittäin jo suunnitteli muuttoa pois Puolangalta, kun vuoden 2017 alussa Tommille tarjottiin töitä Puolangan kunnalta. Kaksivuotisen ePuolanka-hankkeen alkuperäinen työntekijä oli lähtenyt muihin hommiin saatuaan lähes kaiken hankkeeseen liittyvän työn tehtyä. Rahoitusta hankkeen vetäjän palkkaan oli jäljellä vielä vuodeksi.

– Näin pessimismi vähän kuin vahingossa kaatui minun syliini. Hankkeessa ei oikeastaan ollut enää muuta tehtävää, kuin pessimismiteeman kehittäminen, Tommi muistelee.

Uuteen nousuun kulttuurituotannoilla

Jo kymmenen vuoden ajan pessimismiä ajanut Puolangan kulttuuriyhdistys Kultsu ry oli jo edellisenä vuonna päättänyt jättää pessimismin sikseen. Tommi tarttui toimeen ja ryhtyi puhaltamaan hiillosta uudelleen tulille.

– Kutsuin Kultsun aktiiviset toimijat koolle ja kysyin, mitä toimintaa heillä on, jota voisi lähteä kehittämään. Todettiin, että kirjakaupan takahuoneessa olisi muutama t-paita myynnissä. Se oli kaikki pessimistitoiminta, mitä vuoden 2017 alussa oli olemassa. Siinä vaiheessa yhdistyksen liikevaihto oli ollut noin 4 000 euroa vuodessa, eli aivan villasukkameininkiä siihen verrattuna, että nykyinen budjetti on satoja tuhansia, Tommi kertoo.

Yhdistyksen nimi vaihtui Puolangan pessimistit ry:ksi. Tommi ryhtyi toimimaan niillä välineillä, jotka hän hyvin osasi, eli tekemään videoita.

– Aloitin sillä, että tein videon, jossa osoittelen puolankalaisia patsaita ja paikkoja, että "Puolanka on Suomen keskipiste. Tässä. Puolangalla on myös patsas. Tässä". Videon tarkoitus oli olla lähinnä demo joka osoittaa, että tällaisten tekeminen ei ole hirveän vaikeaa. Aikaa sen tekemiseen meni yksi työpäivä. Sitä ei ollut tarkoitus koskaan julkaista, mutta kun kukaan ei oikein ruvennut innostumaan asiasta, julkaisin videon Facebook-sivuille. Se sai ensimmäisellä viikolla 200 000 katselukertaa. Seuraavalla viikolla tehtiin moottorikelkkavideo, joka sai jo puoli miljoonaa katselua. Siinä vaiheessa ymmärrettiin, että tähän kannattaa oikeasti panostaa, Tommi kertoo.

Korona sulatti mediapiikin

Uudet toimintalinjaukset toivat yhdistyksen toimintaan mukaan uutta innostunutta porukkaa. Videoiden teko jatkui ja uutena toimintana mukaan tuli pessimistien oma grilli.

– Pyöritimme grilliä puolitoista vuotta ja teimme paljon tappiota. Siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että ensimmäistä kertaa pessimisteillä oli päämaja. Ihmiset tunsivat jo pessimistibrändin ja nyt oli konkreettinen kohde, jossa pystyi käymään, Tommi kertoo.

Grilli ei hyötysuhteeltaan ollut optimaalisin toimintamuoto pessimisteille. Tommi pohdiskeli, mikä olisi sopiva kiinteistö tarkoitukseen ja keksi Puolangan Ryhdin omistaman perinteikkään suojeluskuntatalon, jossa oli viimeiset 30 vuotta toiminut sekatavarakauppa.

– Ryhtiä pehmiteltiin kolme vuotta, että suostuivat myymään kiinteistön. 2019-2020-vuosien vaihteessa saimme talon ostetuksi itsellemme, Tommi sanoo.

Hyvää suosiota saavuttaneet pessimismimusikaalit saivat alkusysäyksensä Tommin ideoinnista heti ensimmäisenä työvuonna.

– Totesimme kyseessä olevan sen verran isotöisen tuotannon, että päätimme tähdätä suosiolla kahden vuoden päähän, kesään 2019. Tuotantoprosessi oli hyvin kaoottinen, eikä pahimmilla hetkillä monikaan uskonut, että mitään musikaalia koskaan tulee, Tommi muistelee.

Musikaali kuitenkin tuli. Se esitettiin Askanmäen kesäteatterissa ja paikalla olivat TV-kameroineen niin MTV3 kuin Ylekin uutisjuttua tekemässä. Vuosikymmenen taitteessa yhdistys sai muutenkin paljon hyvää medianäkyvyyttä. Esimerkiksi Brittien yleisradioyhtiö BBC teki jutun, Hesarin kuukausiliitteessä kerrottiin yhdentoista sivun verran ja Ylen Egenland-ohjelma ruoti ilmiötä.

– Tuli hieno mediapiikki juuri kaksi viikkoa ennen kuin korona sulki kaiken. Meidän mediapiikkimme suli sen myötä aika hyvin. Koronasta oli kuitenkin hyötyä talon kanssa, kun kotimaanmatkailu lisääntyi. Vuoden 2020 musikaali jouduttiin perumaan, mutta tuotemyynti räjähti käsiin. Talo on erittäin hyvällä paikalla. Sinä kesänä taloutemme kääntyi omavaraiseksi ja toimintaa pystyttiin pyörittämään ilman mitään tukia. Se on suomalaiselle kulttuuriyhdistykselle harvinaista, Tommi toteaa.

Musikaalit nähtiin Pessimistitalon ulkonäyttämöllä myös kesinä 2021 ja 2022.

Ulkopuolisena kaikkialla

Tommi kertoo kokeneensa itsensä suurimman osan elämästään ulkopuoliseksi riippumatta siitä, missä asuinpaikka on sattunut milloinkin sijaitsemaan.

– Lapsenakin Puolangalla olin aina se muualta tullut virkamiehen poika, jolla ei ollut sukua paikkakunnalla. Afrikassa viihdyin erittäin hyvin varmasti juuri siksi, että siellä saan oletusarvoisesti olla ulkopuolinen. Kukaan ei oletakaan, että olisin jotain muuta. Kun on ollut ulkopuolinen jopa Puolangalla, on Afrikkaan lähteminen helppoa siinä mielessä. Afrikkalaisessa pikkukylässä ei ole yhtään hetkeä, jolloin ei tiedostaisi kuuluvansa vähemmistöön, mutta siellä voi olla ulkopuolinen ilman mitään olemisen paineita, Tommi aprikoi.

Ulkopuolisuuden kokemus on tietyillä tavoin läsnä edelleenkin. Monet pessimistien hallituksen nuoremmista jäsenistä asuvat nykyisellään Oulussa, joten joillain tahoilla esiintyvän ajattelutavan mukaan kyse ei ole oikeasti puolankalaisesta yhdistyksestä. Tommin mukaan monet matkailuyrittäjät eivät perusta hankkeesta, vaan markkinoisivat mieluummin kauniilla luonnolla.

– Sano yksikin Suomen kunta, jossa ei ole kaunista luontoa. Helsingin pinta-alastakin puolet on metsää, Tommi toteaa.

Myöskään mittaamatonta imagohyötyä ja näkyvyyttä yhdistyksen ansiosta nauttiva Puolangan kunta ei ole Tommin mielestä intoutunut asioista liikaa hurraata huutamaan. Tänä vuonna yhdistys haki kunnalta tuhatta euroa ja sai 200.

– Kunta tosin pyysi meiltä Lankafestiä varten 500 euroa, mikä maksettiin. Me siis tuemme kuntaa enemmän kuin kunta meitä, mikä on absurdi tilanne, Tommi ihmettelee.

Pessimismi ei tarkoita lannistumista

Yksi nimenomainen seikka, minkä ansiosta Tommi katsoo pystyneensä tehtäväänsä onnistuneesti hoitamaan, on juuri aiemmin mainittu ulkopuolisuus. Ulkopuolisena objektiivisten havaintojen tekeminen on helpompaa, kun asioita ei suodata juuriensa kautta. Havainto kertoo, että loppujen lopuksi ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla.

– Kainuulaiseen ja puolankalaiseen kansanluonteeseen voidaan liittää negatiivisena ominaisuutena tietynlainen nurkkakuntaisuus, mikä taas positiiviselta puoleltaan on yhteisöllisyyttä. Sama asia pätee kaikissa pienemmissä paikoissa ympäri maailman. Olitpa sitten Suomessa, Afrikassa tai Italiassa, ovat ihmiset pohjimmiltaan aivan samanlaisia. Merkittävin ero on siinä, että länsimaissa ihmiset kitisevät ja haikailevat menneisyyden vanhoja hyviä aikoja. Afrikassa haikaillaan sen sijaan tulevaisuuteen. Siellä on moni asia perseellään, mutta kehitystä tapahtuu jatkuvasti. Ihmiset siellä tietävät, että ensi vuonna asiat ovat paremmin kuin nyt. Tähän ilmiöön myös pessimistien huumori perustuu. Me vain sidomme sen paikallisesti Puolangalle, ja suuressa osassa tapauksia ihmiset osaavat nauraa myös itselleen, Tommi tiivistää.

Äkkinäinen voisi ajatella, ettei kovin pessimistisesti elämään suhtautuva kulttuuriyhdistys pystyisi toimintaansa tällaiseen mittakaavaan kasvattamaan. Tommi kuitenkin muistuttaa, ettei pessimismin tarvitse olla synkkää, eikä se suinkaan tarkoita periksiantamista.

– Onhan oikeasti pessimistinen ihminen aika raskasta seuraa. Kainuulaiseen pessimismiin kuitenkin liittyy myös suomalaisen sisun käsite; vaikka asennoidutaan siihen, että kaikki menee lopulta päin seiniä, jaksetaan silti puskea päätä siihen seinään niin kauan, että mennään läpi. Pessimistille ei tule pettymyksiä.

Petri Möttönen

Jaakko Keränen (1883 - 1979) - Koko kansan sääprofessori Paltamon Mieslahdesta

Ilmatieteen laitoksen entinen tutkimuspäällikkö Heikki Nevanlinna julkaisi joulukuussa 2014 ”Jaakko Keränen - Suomen Sääprofessori”-nimisen teoksen. Kirja on katsaus Ilmatieteen laitoksen johtajana vuosina 1933-1953 toimineen paltamolaissyntyisen Jaakko Keräsen elämänvaiheisiin opiskelijasta tiedemieheksi, Sodankylän magneettisen observatorion ensimmäiseksi johtajaksi ja Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajaksi. Keräsen syntymästä tulee ensi kesänä kuluneeksi 140 vuotta.

– Syitä kirjan kirjoittamiseen oli monia. Yksi oli se, että Sodankylän observatorio, jonka ensimmäinen johtaja Keränen oli, täytti toissa vuonna sata vuotta. Toisaalta Keränen on ollut merkittävä henkilö Ilmatieteen laitoksessa, joka täytti toissa vuonna 175 vuotta. Näistä tasavuotisjuhlista tuli ajatus historiallisen materiaalin toimittamisesta yleisön käyttöön, Nevanlinna kertoo.

Arkistomateriaalin puutteesta ei Nevanlinna ehtinyt kärsimään vuoden verran kestäneen urakkansa aikana.

– Keräsestä on paljon materiaalia, kuten hänen julkaisujaan ja lehtikirjoituksiaan. Hänen kuolemastaan on kohta 40 vuotta, mutta dokumentaatiota on olemassa paljon, esimerkiksi kirjeitä, joita Keränen on kirjoittanut esimiehelleen Gustaf Melanderille Sodankylästä Helsinkiin, Nevanlinna kertoo.

– Se antoi hyvän ajankuvan, miten sata vuotta sitten on konkreettisesti toimittu. Se oli hyvin mielenkiintoinen porautuminen menneisiin aikoihin ja henkilöön, joka aikanaan oli hyvinkin huomattava, ja on edelleenkin tärkeä henkilö. 1900-luvun alun Sodankylässä ei ollut juuri nykyajan mukavuuksia. Puhelin löytyi juuri ja juuri. Kyllähän se oli ihan toista maailmaa.

Arkistomateriaaliakin tärkeämpänä lähteenä toimi Jaakko Keräsen tytär Elsa Kenttämaa. Häneltä saatu aineisto käsitti suuren määrän Keräseen liittyviä sanomalehtileikkeitä, valokuvia, suullista tarinaa ja muuta aikalaismateriaalia.

Keräs-Jaska, säiden ylipäällikkö

Jaakko Keränen syntyi 1.6.1883 Paltamon Mieslahdessa laajaan kainuulaiseen talonpoikaissukuun. Hänellä oli viisi vanhempaa veljeä ja viisi nuorempaa sisarta. Jaakko Keräsen isä oli maanviljelijä Aadolf Taavetinpoika Keränen (1841–1915) ja äiti Anna Erkintytär Leinonen (1842–1920). Keränen aloitti koulunkäyntinsä Paltaniemen kansakoulussa vuonna 1891 ja suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1904 Oulun lyseosta. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa matemaattis-fysikaalisia aineita ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1910 pääaineenaan fysiikka. Keränen nimitettiin Meteorologisen keskuslaitoksen (nyk. Ilmatieteen laitos) magneetikoksi vuonna 1911. Hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian Sodankylään perustaman magneettisen observatorion ensimmäiseksi johtajaksi vuonna 1913, missä toimessa hän oli yhteensä yli neljä vuotta. Sodankylästä Keränen siirtyi Geodeettisen laitoksen palvelukseen 1918– 1921. Hän osallistui geodeettiseen mittausretkikuntaan, joka määritti vuonna 1921 Suomen ja Neuvostoliiton välisen Tarton rauhan mukaisen rajalinjan Petsamosta Savukosken Korvatunturille. Keräsen johdolla toteutettiin koko Suomen alueen magneettinen kartoitus, joka käsitti noin 1000 mittapistettä. Kartoitustyö kesti melkein 20 vuotta. Maamme magneettiset kartat valmistuivat vuonna 1933. Vuonna 1921 Keränen nimitettiin Meteorologisen Päälaitoksen ensimmäisen osaston, eli sääosaston johtajaksi, ja vuonna 1933 koko Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajaksi, missä tehtävässä hän oli vuoteen 1953 saakka. Keränen oli Ilmatieteen laitoksen vuonna 1838 alkaneen historian kuudes johtaja.

Keränen tunnettiin kansanomaisena ”sääprofessorina”, kuten lehtikirjoituksissa kunnioittavasti ja jopa ihaillen mainitaan. Kerästä kutsuttiin myös nimillä ”Sää-Keränen”, ”Sääprofeetta”, ”Sääkenraali”, säiden ”Ylipäällikkö”, ”PoutaKeränen” tai ”Sade-Keränen” päiväkohtaisesta säätilanteesta riippuen. Lähipiirissä hänet tunnettiin ”Keräs-Jaskana” tai vain ”Jaskana”. Hänestä tuli 1930- ja 1940-luvuilla mediajulkisuuden legendaarinen hahmo, johon lähes kaikki säähän liittyvä tieto henkilöityi. Hänen lukuisat säätä ja sään ennustamista koskevat kirjoituksensa sanoma- ja aikakauslehdissä sekä radiossa tekivät ilmatieteet tunnetuksi suurelle yleisölle. Lehtileikkeitä, joissa Kerästä on haastateltu sääasioissa on kertynyt ainakin satakunta.

Jaakko Keräsen yli 20 vuotta kestäneen johtajakauden aikana Ilmatieteellisen keskuslaitoksen tehtäväalue laajeni merkittävästi ja henkilökunnan määrä kasvoi noin kymmenkertaiseksi. Keräsen aikaansaannoksiin kuuluivat muun muassa Sodankylän ilmatieteellisen ja aerologisen observatorion perustaminen vuonna 1949, Sodankylän magneettisen observatorion uudelleen rakentamisen järjestely sodan tuhoista sekä Nurmijärven geofysiikan observatorion toimintojen käynnistäminen vuonna 1953.

Keräsen puoliso oli vuodesta 1914 lähtien filosofian maisteri Siiri Pajari (1887–1968). Siiri Keränen työskenteli assistenttina Sodankylän magneettisessa observatoriossa ja sittemmin Ilmatieteellisessä keskuslaitoksessa. Hän teki valtaosan Jaakko Keräsen tutkimusaineistojen vaativista muokkaus- ja laskutyöstä ennen niiden lopullista julkaisua. Siiri ja Jaakko Keräsellä oli viisi lasta. Heistä kaksi vanhinta poikaa kaatui Talvisodassa. Jaakko Keränen itse kuoli Helsingissä vuonna 1979 96 vuoden iässä.

Heikki Nevanlinna on kirjoittanut noin 270 tieteellistä julkaisua ja populaarikirjoitusta geomagnetismin, revontulitutkimuksen, avaruussään, ilmastonmuutoksen ja geofysiikan historian aloilta. Hän sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2009. Ilmatieteen laitoksen palveluksesta hän jäi eläkkeelle vuonna 2012.

Heikki Nevanlinnan kirjoittaman teoksen kannessa on osa Jaakko Keräsen muotokuvasta vuodelta 1952 Ilmatieteen laitoksen johtajien muotokuvakokoelmasta. Jaakko Keränen jäi eläkkeelle Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajan virasta vuonna 1953 johdettuaan laitosta yli 20 vuotta. Muotokuvan on tehnyt taiteilija Erkki Tilvis. 

Petri Möttönen

Ossi Laine - ”Maanpuolustustahto tekee ihmeitä”

 

Ei liene liioittelua, jos sanoo paltamolaisen Ossi Laineen olevan reserviläistoiminnassa pitkän linjan aktiivinen tekijämies.

– Kiinnostus ja arvostus maanpuolustustyötä kohtaan on tullut kodin perintönä. Liityin jäseneksi Kainuun Reserviläispiirin Paltamon yhdistykseen 2000-luvun alussa. Tietenkään silloin en arvannut, mihin kaikkeen tämä johtaa, Laine kertoo.

Parinkymmenen vuoden aikana luottamustehtäviä yhditystoiminnan parissa on ehtinyt kertyä useammalla eri tasolla. Tällä hetkellä Laine toimii paikallistasolla Paltamon Reserviläiset ry:n puheenjohtajana, maakunnallisella tasolla Kainuun Reserviläispiiri ry:n puheenjohtajana sekä valtakunnallisella tasolla Reserviläisliiton hallituksessa.

Reserviläistoiminnan lisäksi Laine on mukana muussakin yhdistystoiminnassa. Kaikki kuitenkin liittyy tavalla tai toisella maanpuolustukseen sekä veteraani- ja perinnetyöhön.

– Paltamon sotaveteraaneissa olen ollut lähes 20 vuotta sihteerinä. Olen myös hallituksen jäsen Rukajärven suunnan historiayhdistyksessä, Laine luettelee.

Kiinteistö- ja rakennusalan yritystä siskonpoikansa kanssa pyörittävällä Laineella ei siis ole tarvetta keksiä vapaa-ajalle uusia harrastuksia.

– Ei ole. Näissä on enemmän kuin tarpeeksi. Radioamatööritunnukset ovat vielä voimassa, mutta kun aika ei mitenkään riitä kaikkeen, hän toteaa.

Yhdistystoiminta pitää reservin iskussa

Varusmiespalveluksensa Laine suoritti pioneerina Pohjan prikaatissa Oulun Hiukkavaarassa 80-luvun puolivälissä. Nykyiseltä reservin sotilasarvoltaan hän on korpraali. Reserviläistoimintaa Laine pitää maanpuolustuksen kannalta tähdellisenä.

– Reserviläisyhdistykset tukevat puolustusvoimien toimintaa monella tavalla. Ampumaharjoitukset, liikunnallinen toiminta sekä maastoharjoitukset edistävät valmiuden ylläpitoa maassamme. Yhdistysten ydintehtävä on ollut alusta lähtien maanpuolustustahdon ylläpitäminen ja sen kohottaminen. Ukrainassa olemme nyt nähneet, kuten myös oman maamme historiassa, korkea maanpuolustustahto tekee ihmeitä, Laine arvelee.

Maanpuolustustahdon ja kenttätoimintakyvyn taso on suomalaisessa reservissä Laineen mukaan korkealla. Venäjän aloittama sota Ukrainassa on lisännyt suomalaisten kiinnostusta vapaaehtoista maanpuolustustyötä kohtaan, mikä näkyy myös Kainuun reserviläisyhdistysten aktiivisuuden virkistymisenä.

– Sota on saanut monet kansalaiset ajattelemaan kokonaisturvallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja kiinnostus maanpuolustusta kohtaan on kasvanut hyvinkin voimakkaasti. Tietenkin Reserviläisliiton tekemä työ paikallisyhdistysten kautta on ollut hyvin merkityksellistä, eritoten ampumaharjoittelun ja liikunnan kautta, Lainee tuumii.

Kainuun yhdistysten toimintaan on viime vuosina vaikuttanut negatiivisesti nuorten muuttoliike kasvukeskuksiin. Jotain kertoo sekin, että mitä lähemmäksi itärajaa mennään, sitä aktiivisempaa on reserviläisyhdistysten toiminta Kainuussa.

– Esimerkiksi Kuhmossa toiminta on ollut todella mallikelpoista koko ajan. Monissa yhdistyksissä näkyy vuosien saatossa aaltoliikettä toiminnan tasossa. Vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa vaivaavat hieman samat ongelmat, kuin muutakin yhdistystoimintaa, eli jäsenistö ikääntyy. Tosin tänä vuonna nuorten ja naisten osuus uusissa jäsenissä on kasvanut, Laine kertoo.

Laine näkisi mielellään lisääkin uusia reserviläisnaamoja. Hän muistuttaa, ettei jäseneksi liittymällä sitoudu mihinkään ja tarjolla on paljon muutakin kuin sotilaallista toimintaa. Reserviläisyhdistysten järjestämä ampumakoulutus on kuitenkin helppo ja kätevä tapa aloittaa ampumaharrastus, jos sellainen kiinnostaa.

– Reserviläisliitto on koko kansan maanpuolustusjärjestö. Jo pelkkä jäseneksi liittyminen on kannanotto tiettyjen arvojen puolesta. Toiminnan monipuolisuuden näkee kokonaan vasta sitten, kun liittyy jäseneksi ja lähtee toimintaan mukaan. Meillä on tilaa kaikille kiinnostuneille, miehille ja naisille, vanhoille ja nuorille. Jäseninä on niin miehistöä, upseereita kuin aliupseereitakin, Laine tiivistää.

Kainuulainen luonne ei ole vilkkaimmasta päästä

Perin juurin paltamolainen Laine on kulkenut pitkin valtakuntaa sen verran, että on ehtinyt laittaa merkille heimojen eroavaisuuksia sekä niiden suhtautumista toisiinsa.

– Identiteetiltäni olen paltamolainen, mutta kainuulaisuus tulee heti seuraavana. Sillä on oma tietty merkityksensä ilman muuta. Muualla asuvat ihmiset liittävät kainuulaisiin erilaisia ominaisuuksia, kuten vähäpuheisuus, eikä meitä pidetä kovin vilkkaina muualla Suomessa. Tälle varmasti on myös jonkinlainen pohja todellisuudessa. Toisaalta kainuulaisia pidetään hyvinä, ahkerina ja tunnollisina työntekijöinä.

Reserviläistoimintaan mukaan haluaville tai siitä muuten kiinnostuneille järjestyy lisätietoja ja opastusta esimerkiksi sähköpostitse osoitteessa: oj.laine@gmail.com

Petri Möttönen

Hannu Leinonen - Parkinsonin kanssa on mahdollista elää täysipainoista elämää

Parkinsonliitto ry:n palveluksessa toimii useita kymmeniä puhelinvertaistukihenkilöitä. Vertaistukihenkilö on liiton kouluttama auttaja potilaille, heidän omaisilleen tai ylipäänsä ihmisille joilla on hätä Parkinsonin kanssa. Yksi näistä puhelinauttajista on ristijärveläinen Hannu Leinonen. Pitkän työrupeaman vapaaehtoisena tehnyt Hannu on päättänyt ryhtyä vähin erin keventämään työtaakkaansa. Hän jättäytyy pois valtakunnallisesta puhelinpalveusta vuoden vaihteessa, mutta jatkaa edelleen paikallisyhdistyksen tukihenkilönä.

– Alkaa ikä olla jo aika korkea ja sitten on näitä vaivoja. Molemmat polvet on leikattu vuoden sisään ja istun pyörätuolissa, niin ei aina huvita aloittaa pitkää keskustelua. Monta puhelua tuli käydyksi ja olen iloinen siitä, että tiedän monen saaneen niistä apua, Hannu kertoo.

Työtaakan keventämiseen on jo syytäkin. Hannun vastuualueena on ollut pääasiassa Pohjois-Suomen alue, mutta viitisen vuotta sitten kävi niin, että puheluiden määrä kasvoi yhtäkkiä tuplaten. Soittoja tuli pitkin maata eteläistä Suomea myöten. Kävi ilmi, että Parkinsonliiton lehteen oli lipsahtanut painovirhe, jonka johdosta Hannun numero näkyi paitsi hänen oman nimensä kohdalla, myös turkulaisen tukihenkilön kohdalla.

– Puheluita tuli niin paljon, että tuntui, ettei tästä tule mitään. Asia selvisi minulle juhannuksena, kun joku soitti Turusta ja kysyin, että mikset soittanut Turun tukihenkilön numeroon. Hän sanoi, että niinhän minä soitin, Hannu kertoo

Vertaistukihenkilö on vaitiolovelvollinen, eikä omaa henkilöllisyyttään tarvitse soittaessa paljastaa. Hannu ei kysy soittajan nimeä, eikä soittajan tarvitse kertoa mitään mitä ei halua. Kun puhelu päättyy, poistetaan soittajan numero puhelimen muistista. Monet soittajat kaipaavat henkistä tukea, mutta vieläkin useammat tiedustelevat käytännön neuvoja asioiden hoitoon sekä itse sairauteen.

– Monet kysyvät, miten pääsee Kelan tuetulle lomalle ja yleensäkin mihin etuuksiin on oikeutettu ja miten niitä haetaan. Paljon myös tulee kysymyksiä siitä, miten Parkinson etenee. Joillain on ollut kauhea kuolemanpelko. Heille olen sanonut, että ei Parkinson tapa, se on joku muu tauti jos tappaa, Hannu kertoo.

Diagnoosin saaminen voi olla hankalaa

Parkinsonin diagnoosi tulee neurologin arviosta, eikä sitä voida mitata tai testata. Siksi diagnoosin löytyminen on joskus vaikean taipaleen takana. Hannun oma taistelu diagnoosin selvittämisessä kesti pari vuotta.

– Vuonna 2004 menin omalääkärin juttusille ja kysyin, että mikähän on tullut kun ei voi kahvia enää juoda kun kuppi tärisee. Lääkäri sanoi hyvin yksitotisesti, että ikä tuo mukanaan vaikka mitä. Vuosi tästä eteenpäin vuosikontrollissa vasen käteni roikkui kuin lehmän häntä eikä noussut mihinkään. Kysyin taas, että mitäs nyt. Sain piikin olkapäähäni ja kuminauhan voimistelua varten. Tulee vuosi 2006. En saa enää käsiä tahtiin kävellessä ollenkaan ja askel alkoi olla töpöttävä. Sanoin lääkärille, että pirskatti jos tähän köpelöintiin ei löydy muuta syytä kuin vanhuus, niin tämä ei jää tähän. Niin se sitten innostui laittamaan minut KAKS:n neurologille. Vastaanotolle sisään kävellessäni neurologi sanoi heti, että taisipa tulla uusi Parkinson-potilas. Voi kauhea. Semmoinen sairaus joka ei parane koskaan. Ei tartu eikä ole perinnöllinen, mutta on ikuisesti mukana. Ovella lähtiessä sanoin lääkärille, että minä se tipautan tämän herra Parkinsonin hartioiltani pois. Lääkäri sanoi, että teepä se. Puolenkymmentä vuotta myöhemmin sama lääkäri tuli käytävällä vastaan ja kysyi, että hei Hannu, missäpä Parkinson. Minä siihen, että tuollahan se mukana persauksissa roikkuu, ei siitä mihinkään pääse. Sen jälkeen aloitimme lääkehoidon, Hannu kertoo.

Parkinsonin taudin lääkehoito on kehittynyt valtavasti noin 25 vuoden aikana. Lääketutkimuksia ja lääkekehittelyä tehdään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Paraikaa kehitetään useita uusia parkinsonlääkkeitä, jotka toistaiseksi ovat tutkimuskäytössä. Onkin todennäköistä, että hoitomahdollisuudet tulevat jatkuvasti paranemaan. Kuitenkin vielä tässä vaiheessa Parkinson on suhteellisen huonosti tunnettu ja tunnistettu sairaus lääkärien keskuudessa.

Aiheuttajaa ei tiedetä

Parkinsonin tauti on etenevä neurologinen sairaus, jonka oireet saadaan nykylääkityksen avulla kuitenkin yleensä varsin hyvin hallintaan. Taudin pääpiirteitä ovat lepovapina, lihasjäykkyys, liikkeiden hitaus ja tasapainon heikkeneminen. Jokaisen Parkinsonin tautiin sairastuneen oireisto on erilainen. Kaikilla ei esimerkiksi ole vapinaa lainkaan, tai hitaus voi olla jollakin keskeisin oire ja toisella sitä tuskin havaitsee. Tauti johtuu siitä, että aivojen tietyt liikesäätelyyn osallistuvat hermosolut alkavat tuhoutua. Tuhoutumista ei toistaiseksi pystytä millään hoidolla pysäyttämään. Samanlaista solujen vähittäistä tuhoutumista tapahtuu normaalissakin vanhenemisessa, Parkinsonin taudissa prosessi vain alkaa aikaisemmin ja on nopeampaa.

Koko väestöstä 1–2 ihmistä tuhannesta sairastaa Parkinsonin tautia. Yli 70-vuotiaista tauti on jo 1–2 ihmisellä sadasta. Kyseessä on siis kohtalaisen yleinen sairaus. Suomessa sairastuu vuosittain ainakin 750 ihmistä Parkinsonin tautiin ja kaikkiaan Suomessa arvioidaan olevan 10 000–12 000 parkinsonpotilasta. Keskimääräinen alkamisikä on 65 vuotta. Useimmille tauti kehittyy 50–70. ikävuoden välillä. Alle 30-vuotiaana sairastuminen on harvinaista, joskin mahdollista. Miehillä tautia on jonkin verran enemmän kuin naisilla.

Parkinsonin tauti on parantumaton, yleensä hitaasti etenevä sairaus. Eri potilaiden taudin kulku voi olla hyvin erilainen. Jonkun toimintakyky saattaa huonontua muutamassa vuodessa olennaisesti, ja joku säilyy vähäoireisena useita vuosikymmeniä. Suurin osa sijoittuu näiden ääripäiden väliin. Parkinsonin taudissa hermosoluja tuhoutuu pääasiallisesti aivojen tyviosassa sijaitsevien hermosolukertymien eli tumakkeiden alueelta. Mustatumake on Parkinsonin taudissa vahingoittuvista tumakkeista tärkein. Se kuuluu liikkeiden, asennon ja tasapainon säätelyjärjestelmään. Mustatumakkeen soluissa toimii tiedonkulkua solusta toiseen välittävänä aineena dopamiini. Mitä enemmän soluja tuhoutuu, sitä alhaisemmaksi käy dopamiinin pitoisuus ja sitä enemmän tulee esille Parkinsonin taudin oireita. Muilla aivoalueilla dopamiini osallistuu myös tunne-elämän ja eräiden tiedollisten toimintojen säätelyyn. Solut eivät tuhoudu äkillisesti, vaan kyseessä on hidas tapahtuma. Näkyvien oireiden ilmaantumista edeltääkin useiden vuosien mittainen piilevä vaihe. Tautia ei voida todeta etukäteen, eikä sen puhkeamista voida toistaiseksi millään keinoin estää.

Yksin ei kannata jäädä

Kahdeksankymppinen Hannu on kulkenut Parkinsonin seuralaisena kohta parin vuosikymmenen ajan. Tänä aikana hän on oppinut ja kehitellyt monia hyviä konsteja ja pärjäämisstrategioita arjesta selviämiseen. Hannu toteaa, ettei hän ole lääkäri, mutta on itsensä kanssa sinut, mikä on Parkinson-potilaalle erittäin tärkeää. Tietoa on kerääntynyt paljon yhdistyksen Hermolla-jäsenlehteä lukemalla ja luentoja kuuntelemalla. Kuntoutusreissuilta on tarttunut mukaan paljon tietoa ja hyviä ystäviä.

Elämänmuutoksen edessä oleva ihminen kokee usein tunteiden sekavuutta, kun tulevaisuus ei olekaan sitä mitä on olettanut. Hannulla on Parkinson-diagnoosin saaneelle muutama perushyvä neuvo. Säännölliset ja kohtuulliset elämäntavat ovat tärkeät, mutta pääasia on, ettei asiaa tarvitse hävetä eikä yksin kannata jäädä.

– En kertonut Parkinsonista pariin vuoteen kenellekään. Se oli niin kova isku, että pidin sen pahkassani. Se oli virhe, yksin jääminen ei ole hyvä keino alkuunkaan. Olen kehoittanut kaikkia, että älkää sairastuessanne piilotelko yhtään päivää, vaan puhukaa siitä. Kannattaa hakeutua yhdistyksiin ja kaveriksi muiden parkinsonilaisten kanssa, Hannu toteaa.

– Useampikin mieshenkilö on kotona korvessa yksin, eikä jäseneksi voi liittyä, kun naapuri näkee lehden postilaatikossa.

Säännölliset elämäntavat ja kohtuus kaikessa on oiva ohjenuora kenelle tahansa, mutta erityisesti Parkinson-potilaan elämänlaadun kannalta niillä on merkitystä. Lääkkeiden ottaminen ajallaan on tärkeää, sillä lääkehoito voi olla monimutkaista ja vaikutuksiltaan henkilöittäin vaihtelevaa.

– Jos on muita lääkkeitä, toinen voi syödä toista. Voi olla yhteisvaikutuksia, kuten pahoinvointia. Myös käytös voi muuttua. Joillakin tulee pelihimoa tai ostohysteriaa, joku syö karkkia ja joillain seksielämä voi mennä ylikierroksille. Ylivilkkautta voi esiintyä, esimerkiksi naiset saattavat kutoa paljon, Hannu luettelee.

Lisää tietoa yhdistyksen toiminnasta ja sairaudesta löytyy liiton kotisivulta osoitteessa: www.parkinson.fi

Petri Möttönen

Elina Mikkonen - Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kainuulaiselle lotalle

Lotta Svärd Säätiön 100 vuotisjuhlavuoden kunniaksi myönnettiin lotille, pikkulotille ja kotirintamanaisille Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan kunniamerkkejä. Hakijoina toimivat Suomen Lottaperinneliitto ja paikalliset yhdistykset ympäri Suomea. Merkkien hakeminen jatkui vielä kuluneena vuonna ja Kainuun Lottaperinneyhdistys ry. hoiti hakemisen pikkulotille ja Suomen Lottaperinneliitto ry. lotille sekä kotirintamanaisille. Kesäkuun 4. eli Puolustusvoimain lippupäivän aikaan julkaistiin näiden vanhempien naisten kunniamerkit. Kainuuseen saatiin vain yksi kunniamerkki tässä vaiheessa, useimmat, joista lähetettiin hakemus, olivat saaneet kunniamerkin jo aikaisemmin. Ministeriössä ei ehditty valmistella pikkulottien hakemuksia, koska niitä oli tullut niin paljon koko maasta. Todennäköisesti myönnettyjä pikkulottien merkkejä päästään jakamaan itsenäisyyspäivän aikana.

Elina Mikkonen täyttää elokuussa 99 vuotta ja hän on hyvin reipas ja iloinen vanhus. Hän asuu Emma-kodissa, mutta lapset toivat hänet juhlahetkeen kotiin. Juteltiin ja muisteltiin kiitollisina paljon, tunnelma oli ihanan kesäpäivän mukainen. Hänellä on viisi lasta ja heidän perheensä sekä monessa sukupolvessa heidän jälkeläisiään. Puoliso Yrjö Mikkonen on kuollut jo muutamia vuosia sitten. 

Elina kertoi sodanaikaisista tapahtumista. Hän on syntyisin Sotkamon silloisen Kajaanin maalaiskunnan Lehtovaaralta, o.s. Juntunen ja hän meni kesällä 1943 kihloihin Yrjön kanssa. Heidät vihittiin avioliittoon samana vuonna 1943 Aleksis Kiven päivänä 10. päivä lokakuuta. Puoliso haavoittui pian mentyään rintamalle kranaatin sirpaleisiin, joita meni kolme kappaletta selkään Ihantalassa. Haavoittuminen oli vaikea ja vei aikansa, kunnes Yrjö kotiutettiin Käkisaaren Mikkolaan, jossa nuori vaimo odotti puolisoa kotiin. Yrjö ei kyennyt mihinkään maatilan töihin, kun sodassa saadut vammat vaivasivat selässä. Hän joutui köllöttämään penkillä ja Elina teki kaikki työt yksin niin maatilan työt, kuin muutkin kotityöt. Näin venyivät jaksamisen rajoilla lukemattomat muutkin naiset sotien aikana, sekä pitkään sota-ajan jälkeen. Monet jäivät sotaleskiksi huolehtimaan perheestä, karjasta ja maatilasta. He ovat antaneet kaikkensa Isänmaan puolesta. Yrjö parani vammoistaan ja yhteinen elämä sai jatkua, perhe kasvoi ja työtä tehtiin yhdessä. He olivat myös ahkeria marjastajia ja poimivat myös myyntiin mustikoita ja puolukoita. Elämän tärkein asia lienee kuitenkin ollut usko Jumalaan ja tiivis seurakuntayhteys, josta saatiin paljon voimaa arjen askareisiin.

Elina on tehnyt työtä koko ikänsä maatilalla lehmiä hoitaen ja ollen mukana miehensä Yrjön kanssa kaikissa töissä. Hän hoiti kesäaikana taukoamatta kasvimaita ja kukkapenkkejä sekä neuloi lukemattomat määrät lapasia ja sukkia sekä muita käsitöitä. Hänen kätensä eivät levänneet milloinkaan, autossakin hän neuloi Yrjön ajaessa autoa. Myös leipominen oli hänen intohimonsa ei ainoastaan kotiväelle vaan myös myyntiin leetapullaa ja rieskoja sekä kuivia kakkuja. Myyjäisissä he olivat yhdessä Yrjön kanssa. Koti oli aina kunnossa ja nimipäivillä löytyi ainakin seitsemää sorttia pöytään! Koko laaja lähisuku rakastaa Elina-mummua, joka on kaikille todella rakas. 

Kahvikupin ääressä muisteltiin sota-ajan asioita, sekä nykyistä Ukrainan sotaa, joka on mieletön asia. Kaikki eivät tiedä Venäjällä asian oikeata laitaa. Toivottavasti Luoja varjelee Suomea, ettei jouduta samanlaiseen kurjuuteen ja kärsimyksiin. Elina lausui välillä myös runoja ja jutteli kaikkien kanssa iloisella mielellä. Olimme kaikki erittäin tyytyväisiä valtiovallan tahdosta muistaa näitä vanhoja naisia ponnisteluistaan Isänmaan hyväksi. On suuri asia, että Elina elää keskuudessamme. Voimme näin ihailla hänen elämäntyötään.

Kunniamerkkiä olivat kiinnittämässä Kainuun Lottaperinneyhdistys ry:n puolesta hallituksen jäsen Helka Karvonen Otanmäestä ja puheenjohtaja Aila Alasalmi. 

Aila Alasalmi