Tommi Rajala - Pessimismi positiivisena voimana

Jos Puolanka ja puolankalaiset jostain muualla maailmassa tunnetaan, ei se niinkään ole paikkakunnan sinänsä upea luonto nevoineen ja vaaroineen. Kun kerran upeaa luontoa löytyy kaikista Suomen kunnista, ovat puolankalaiset valjastaneet erään toisen ehtymättömän kainuulaisen luonnonvaran käyttöönsä. Pessimistisen elämänasenteen.

Puolangan pessimistit ry:n iskulauseet ja videot ovat saaneet laajasti huomiota Suomessa ja maailmalla, ja elämänviisaus ”Mitäpä se hyvejää” on muodostunut paikallisen identiteetin keskeiseksi kulmakiveksi. Kesäisin Puolangan pessimistit ovat järjestäneet Pessimismimusikaaleja. Yhdistyksen päätapahtuma, Puolangan pessimismipäivät, järjestetään vuosittain 1.1. - 31.12.

Pessimismin puuhamies ja yksi yhdistyksen kantavimpia voimia on sen taiteellinen johtaja Tommi Rajala. Aleksis Kivi -seura myönsi Rajalalle Eskon Puumerkki -tunnustuspalkinnon Nurmijärvellä Aleksis Kiven päivänä. Eskon puumerkki on vuodesta 1975 alkaen jaettu vuosittain henkilölle, joka on osoittanut omaavansa Nummisuutarin Eskolle kuuluvia luonteenpiirteitä, aitoa suomalaista sinnikkyyttä ja itsepäisyyttä, ja joka näiden ominaisuuksiensa ansiosta on piirtänyt puumerkkinsä aikakirjoihin.

– Tommi Rajala ja Puolangan pessimistit eivät sorru konsulttipuheeseen, vaan auliisti myöntävät, että suo on siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussaan, Aleksis Kiven Seuran johtokunta kiteyttää valintaansa.

Lisäksi Puolangan pessimismihanke voitti Yleisön suosikki -palkinnon EU:n Rural Inspiration Awards -kilpailussa. Kilpailun voittajat palkittiin 6.10.2022 Brysselissä. Kyseessä on Euroopan maaseutuverkoston järjestämä hankekilpailu, jolla juhlistetaan maaseuturahaston parhaita hankkeita ympäri Euroopan. Kilpailun tavoitteena on nostaa esiin ja tuoda Euroopan laajuista näkyvyyttä maaseuturahaston tuella toteutetuille hankkeille.

Uutta näkökulmaa maailmalta

Keski-Suomessa syntynyt Tommi muutti Puolangalle perheensä mukana 3-vuotiaana vuonna 1981. Hänen isänsä Seppo Rajala työskenteli useissa kunnan tehtävissä ja luottamustoimissa, muun muassa kunnanjohtajana. Koulunsa käytyään Puolangalla Tommi muutti Etelä-Suomeen juuri ennen vuosituhannen taittumista. Hän opiskeli tietojenkäsittelytiedettä Tampereen ja Helsingin yliopistoissa.

Afrikka on ollut merkittävässä roolissa Tommin elämänpolulla. Ensimmäisen omakohtaisen kosketuksensa mantereeseen hän sai vuonna 2003 muuttaessaan vaimonsa mukana Nigeriin. Etelä-Afrikassa jo aiemmin asunut vaimo teki Nigerissä gradunsa kenttäkokeita Tommin hyödyntäessä mielenkiintoaan ja osaamistaan videotuotantoihin.

– Tein vuoden aikana lähinnä musiikkivideoita paikallisille rap-artisteille. Ne eivät ole sellaisia videoita, joita kehtaisin enää nykyisin omalla nimelläni esittää, Tommi nauraa.

Pariskunta palasi Helsinkiin vuonna 2004. Paluu Afrikkaan tapahtui vuonna 2007. Tällä kertaa vaimon työkuviot kuljettivat Rajalat Ghanaan kymmeneksi viikoksi. Tämän reissun seurauksena Tommi alkoi pohtia elämän ja työn merkitystä uudesta näkökulmasta.

– Kun palasin Ghanasta Helsinkiin, tuli sellainen olo, etten voi enää työskennellä softa-alalla. Olin siinä vaiheessa tekemässä yksityisen firman palveluksessa kunta-alan rakennusvalvontaohjelmistoa. Se alkoi tuntua kovin merkityksettömältä toisen Afrikka-kokemuksen jälkeen, Tommi kertoo.

Näillä aatoksin Tommi irtisanoutui työstään ohjelmistoalalla. Videotuotantoihin oli edelleen mielenkiintoa ja osaamistakin, joten Tommi hakeutui Voionmaan opistolle opiskelemaan elokuva- ja televisioalaa vuodeksi. Sieltä matka jatkui vuonna 2009 Tampereen ammattikorkeakoulun penkille saman alan opintoihin. Opinnot jäivät kuitenkin kesken iloisen käänteen myötä. Afrikka kutsui jälleen. Tällä kertaa kotiinpaluu tapahtui kuitenkin pienellä mutkalla.

– Minulle ja vaimolle tarjottiin molemmille töitä Tansaniasta Suomen kehitysyhteistyöhankkeesta, jossa työskentelin IT- ja viestintäasiantuntijana. Siellä asuimme kaksi vuotta, minkä jälkeen vaimo sai töitä Roomasta WFP:n, eli YK:n alaisen maailman ruokaohjelman parista, Tommi kertoo.

Roomassa kului kolme vuotta, jonka jälkeen Rajalat palasivat Suomeen, tällä kertaa Puolangalle. Vaimo odotti perheen toista lasta, ja Suomi tuntui varteenotettavimmalta paikalta pienestä lapsesta huolehtimiseen. Perässä tuli moni muukin, sillä elettiin vuotta 2015 ja Eurooppa koki ennennäkemättömän pakolaisaallon.

Tommi sai töitä joksikin aikaa Hyrynsalmen vastaanottokeskuksesta. Mieli paloi jo isommille kylille, mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Pariskunta nimittäin jo suunnitteli muuttoa pois Puolangalta, kun vuoden 2017 alussa Tommille tarjottiin töitä Puolangan kunnalta. Kaksivuotisen ePuolanka-hankkeen alkuperäinen työntekijä oli lähtenyt muihin hommiin saatuaan lähes kaiken hankkeeseen liittyvän työn tehtyä. Rahoitusta hankkeen vetäjän palkkaan oli jäljellä vielä vuodeksi.

– Näin pessimismi vähän kuin vahingossa kaatui minun syliini. Hankkeessa ei oikeastaan ollut enää muuta tehtävää, kuin pessimismiteeman kehittäminen, Tommi muistelee.

Uuteen nousuun kulttuurituotannoilla

Jo kymmenen vuoden ajan pessimismiä ajanut Puolangan kulttuuriyhdistys Kultsu ry oli jo edellisenä vuonna päättänyt jättää pessimismin sikseen. Tommi tarttui toimeen ja ryhtyi puhaltamaan hiillosta uudelleen tulille.

– Kutsuin Kultsun aktiiviset toimijat koolle ja kysyin, mitä toimintaa heillä on, jota voisi lähteä kehittämään. Todettiin, että kirjakaupan takahuoneessa olisi muutama t-paita myynnissä. Se oli kaikki pessimistitoiminta, mitä vuoden 2017 alussa oli olemassa. Siinä vaiheessa yhdistyksen liikevaihto oli ollut noin 4 000 euroa vuodessa, eli aivan villasukkameininkiä siihen verrattuna, että nykyinen budjetti on satoja tuhansia, Tommi kertoo.

Yhdistyksen nimi vaihtui Puolangan pessimistit ry:ksi. Tommi ryhtyi toimimaan niillä välineillä, jotka hän hyvin osasi, eli tekemään videoita.

– Aloitin sillä, että tein videon, jossa osoittelen puolankalaisia patsaita ja paikkoja, että "Puolanka on Suomen keskipiste. Tässä. Puolangalla on myös patsas. Tässä". Videon tarkoitus oli olla lähinnä demo joka osoittaa, että tällaisten tekeminen ei ole hirveän vaikeaa. Aikaa sen tekemiseen meni yksi työpäivä. Sitä ei ollut tarkoitus koskaan julkaista, mutta kun kukaan ei oikein ruvennut innostumaan asiasta, julkaisin videon Facebook-sivuille. Se sai ensimmäisellä viikolla 200 000 katselukertaa. Seuraavalla viikolla tehtiin moottorikelkkavideo, joka sai jo puoli miljoonaa katselua. Siinä vaiheessa ymmärrettiin, että tähän kannattaa oikeasti panostaa, Tommi kertoo.

Korona sulatti mediapiikin

Uudet toimintalinjaukset toivat yhdistyksen toimintaan mukaan uutta innostunutta porukkaa. Videoiden teko jatkui ja uutena toimintana mukaan tuli pessimistien oma grilli.

– Pyöritimme grilliä puolitoista vuotta ja teimme paljon tappiota. Siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että ensimmäistä kertaa pessimisteillä oli päämaja. Ihmiset tunsivat jo pessimistibrändin ja nyt oli konkreettinen kohde, jossa pystyi käymään, Tommi kertoo.

Grilli ei hyötysuhteeltaan ollut optimaalisin toimintamuoto pessimisteille. Tommi pohdiskeli, mikä olisi sopiva kiinteistö tarkoitukseen ja keksi Puolangan Ryhdin omistaman perinteikkään suojeluskuntatalon, jossa oli viimeiset 30 vuotta toiminut sekatavarakauppa.

– Ryhtiä pehmiteltiin kolme vuotta, että suostuivat myymään kiinteistön. 2019-2020-vuosien vaihteessa saimme talon ostetuksi itsellemme, Tommi sanoo.

Hyvää suosiota saavuttaneet pessimismimusikaalit saivat alkusysäyksensä Tommin ideoinnista heti ensimmäisenä työvuonna.

– Totesimme kyseessä olevan sen verran isotöisen tuotannon, että päätimme tähdätä suosiolla kahden vuoden päähän, kesään 2019. Tuotantoprosessi oli hyvin kaoottinen, eikä pahimmilla hetkillä monikaan uskonut, että mitään musikaalia koskaan tulee, Tommi muistelee.

Musikaali kuitenkin tuli. Se esitettiin Askanmäen kesäteatterissa ja paikalla olivat TV-kameroineen niin MTV3 kuin Ylekin uutisjuttua tekemässä. Vuosikymmenen taitteessa yhdistys sai muutenkin paljon hyvää medianäkyvyyttä. Esimerkiksi Brittien yleisradioyhtiö BBC teki jutun, Hesarin kuukausiliitteessä kerrottiin yhdentoista sivun verran ja Ylen Egenland-ohjelma ruoti ilmiötä.

– Tuli hieno mediapiikki juuri kaksi viikkoa ennen kuin korona sulki kaiken. Meidän mediapiikkimme suli sen myötä aika hyvin. Koronasta oli kuitenkin hyötyä talon kanssa, kun kotimaanmatkailu lisääntyi. Vuoden 2020 musikaali jouduttiin perumaan, mutta tuotemyynti räjähti käsiin. Talo on erittäin hyvällä paikalla. Sinä kesänä taloutemme kääntyi omavaraiseksi ja toimintaa pystyttiin pyörittämään ilman mitään tukia. Se on suomalaiselle kulttuuriyhdistykselle harvinaista, Tommi toteaa.

Musikaalit nähtiin Pessimistitalon ulkonäyttämöllä myös kesinä 2021 ja 2022.

Ulkopuolisena kaikkialla

Tommi kertoo kokeneensa itsensä suurimman osan elämästään ulkopuoliseksi riippumatta siitä, missä asuinpaikka on sattunut milloinkin sijaitsemaan.

– Lapsenakin Puolangalla olin aina se muualta tullut virkamiehen poika, jolla ei ollut sukua paikkakunnalla. Afrikassa viihdyin erittäin hyvin varmasti juuri siksi, että siellä saan oletusarvoisesti olla ulkopuolinen. Kukaan ei oletakaan, että olisin jotain muuta. Kun on ollut ulkopuolinen jopa Puolangalla, on Afrikkaan lähteminen helppoa siinä mielessä. Afrikkalaisessa pikkukylässä ei ole yhtään hetkeä, jolloin ei tiedostaisi kuuluvansa vähemmistöön, mutta siellä voi olla ulkopuolinen ilman mitään olemisen paineita, Tommi aprikoi.

Ulkopuolisuuden kokemus on tietyillä tavoin läsnä edelleenkin. Monet pessimistien hallituksen nuoremmista jäsenistä asuvat nykyisellään Oulussa, joten joillain tahoilla esiintyvän ajattelutavan mukaan kyse ei ole oikeasti puolankalaisesta yhdistyksestä. Tommin mukaan monet matkailuyrittäjät eivät perusta hankkeesta, vaan markkinoisivat mieluummin kauniilla luonnolla.

– Sano yksikin Suomen kunta, jossa ei ole kaunista luontoa. Helsingin pinta-alastakin puolet on metsää, Tommi toteaa.

Myöskään mittaamatonta imagohyötyä ja näkyvyyttä yhdistyksen ansiosta nauttiva Puolangan kunta ei ole Tommin mielestä intoutunut asioista liikaa hurraata huutamaan. Tänä vuonna yhdistys haki kunnalta tuhatta euroa ja sai 200.

– Kunta tosin pyysi meiltä Lankafestiä varten 500 euroa, mikä maksettiin. Me siis tuemme kuntaa enemmän kuin kunta meitä, mikä on absurdi tilanne, Tommi ihmettelee.

Pessimismi ei tarkoita lannistumista

Yksi nimenomainen seikka, minkä ansiosta Tommi katsoo pystyneensä tehtäväänsä onnistuneesti hoitamaan, on juuri aiemmin mainittu ulkopuolisuus. Ulkopuolisena objektiivisten havaintojen tekeminen on helpompaa, kun asioita ei suodata juuriensa kautta. Havainto kertoo, että loppujen lopuksi ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla.

– Kainuulaiseen ja puolankalaiseen kansanluonteeseen voidaan liittää negatiivisena ominaisuutena tietynlainen nurkkakuntaisuus, mikä taas positiiviselta puoleltaan on yhteisöllisyyttä. Sama asia pätee kaikissa pienemmissä paikoissa ympäri maailman. Olitpa sitten Suomessa, Afrikassa tai Italiassa, ovat ihmiset pohjimmiltaan aivan samanlaisia. Merkittävin ero on siinä, että länsimaissa ihmiset kitisevät ja haikailevat menneisyyden vanhoja hyviä aikoja. Afrikassa haikaillaan sen sijaan tulevaisuuteen. Siellä on moni asia perseellään, mutta kehitystä tapahtuu jatkuvasti. Ihmiset siellä tietävät, että ensi vuonna asiat ovat paremmin kuin nyt. Tähän ilmiöön myös pessimistien huumori perustuu. Me vain sidomme sen paikallisesti Puolangalle, ja suuressa osassa tapauksia ihmiset osaavat nauraa myös itselleen, Tommi tiivistää.

Äkkinäinen voisi ajatella, ettei kovin pessimistisesti elämään suhtautuva kulttuuriyhdistys pystyisi toimintaansa tällaiseen mittakaavaan kasvattamaan. Tommi kuitenkin muistuttaa, ettei pessimismin tarvitse olla synkkää, eikä se suinkaan tarkoita periksiantamista.

– Onhan oikeasti pessimistinen ihminen aika raskasta seuraa. Kainuulaiseen pessimismiin kuitenkin liittyy myös suomalaisen sisun käsite; vaikka asennoidutaan siihen, että kaikki menee lopulta päin seiniä, jaksetaan silti puskea päätä siihen seinään niin kauan, että mennään läpi. Pessimistille ei tule pettymyksiä.

Petri Möttönen

Jaakko Keränen (1883 - 1979) - Koko kansan sääprofessori Paltamon Mieslahdesta

Ilmatieteen laitoksen entinen tutkimuspäällikkö Heikki Nevanlinna julkaisi joulukuussa 2014 ”Jaakko Keränen - Suomen Sääprofessori”-nimisen teoksen. Kirja on katsaus Ilmatieteen laitoksen johtajana vuosina 1933-1953 toimineen paltamolaissyntyisen Jaakko Keräsen elämänvaiheisiin opiskelijasta tiedemieheksi, Sodankylän magneettisen observatorion ensimmäiseksi johtajaksi ja Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajaksi. Keräsen syntymästä tulee ensi kesänä kuluneeksi 140 vuotta.

– Syitä kirjan kirjoittamiseen oli monia. Yksi oli se, että Sodankylän observatorio, jonka ensimmäinen johtaja Keränen oli, täytti toissa vuonna sata vuotta. Toisaalta Keränen on ollut merkittävä henkilö Ilmatieteen laitoksessa, joka täytti toissa vuonna 175 vuotta. Näistä tasavuotisjuhlista tuli ajatus historiallisen materiaalin toimittamisesta yleisön käyttöön, Nevanlinna kertoo.

Arkistomateriaalin puutteesta ei Nevanlinna ehtinyt kärsimään vuoden verran kestäneen urakkansa aikana.

– Keräsestä on paljon materiaalia, kuten hänen julkaisujaan ja lehtikirjoituksiaan. Hänen kuolemastaan on kohta 40 vuotta, mutta dokumentaatiota on olemassa paljon, esimerkiksi kirjeitä, joita Keränen on kirjoittanut esimiehelleen Gustaf Melanderille Sodankylästä Helsinkiin, Nevanlinna kertoo.

– Se antoi hyvän ajankuvan, miten sata vuotta sitten on konkreettisesti toimittu. Se oli hyvin mielenkiintoinen porautuminen menneisiin aikoihin ja henkilöön, joka aikanaan oli hyvinkin huomattava, ja on edelleenkin tärkeä henkilö. 1900-luvun alun Sodankylässä ei ollut juuri nykyajan mukavuuksia. Puhelin löytyi juuri ja juuri. Kyllähän se oli ihan toista maailmaa.

Arkistomateriaaliakin tärkeämpänä lähteenä toimi Jaakko Keräsen tytär Elsa Kenttämaa. Häneltä saatu aineisto käsitti suuren määrän Keräseen liittyviä sanomalehtileikkeitä, valokuvia, suullista tarinaa ja muuta aikalaismateriaalia.

Keräs-Jaska, säiden ylipäällikkö

Jaakko Keränen syntyi 1.6.1883 Paltamon Mieslahdessa laajaan kainuulaiseen talonpoikaissukuun. Hänellä oli viisi vanhempaa veljeä ja viisi nuorempaa sisarta. Jaakko Keräsen isä oli maanviljelijä Aadolf Taavetinpoika Keränen (1841–1915) ja äiti Anna Erkintytär Leinonen (1842–1920). Keränen aloitti koulunkäyntinsä Paltaniemen kansakoulussa vuonna 1891 ja suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1904 Oulun lyseosta. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa matemaattis-fysikaalisia aineita ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1910 pääaineenaan fysiikka. Keränen nimitettiin Meteorologisen keskuslaitoksen (nyk. Ilmatieteen laitos) magneetikoksi vuonna 1911. Hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian Sodankylään perustaman magneettisen observatorion ensimmäiseksi johtajaksi vuonna 1913, missä toimessa hän oli yhteensä yli neljä vuotta. Sodankylästä Keränen siirtyi Geodeettisen laitoksen palvelukseen 1918– 1921. Hän osallistui geodeettiseen mittausretkikuntaan, joka määritti vuonna 1921 Suomen ja Neuvostoliiton välisen Tarton rauhan mukaisen rajalinjan Petsamosta Savukosken Korvatunturille. Keräsen johdolla toteutettiin koko Suomen alueen magneettinen kartoitus, joka käsitti noin 1000 mittapistettä. Kartoitustyö kesti melkein 20 vuotta. Maamme magneettiset kartat valmistuivat vuonna 1933. Vuonna 1921 Keränen nimitettiin Meteorologisen Päälaitoksen ensimmäisen osaston, eli sääosaston johtajaksi, ja vuonna 1933 koko Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajaksi, missä tehtävässä hän oli vuoteen 1953 saakka. Keränen oli Ilmatieteen laitoksen vuonna 1838 alkaneen historian kuudes johtaja.

Keränen tunnettiin kansanomaisena ”sääprofessorina”, kuten lehtikirjoituksissa kunnioittavasti ja jopa ihaillen mainitaan. Kerästä kutsuttiin myös nimillä ”Sää-Keränen”, ”Sääprofeetta”, ”Sääkenraali”, säiden ”Ylipäällikkö”, ”PoutaKeränen” tai ”Sade-Keränen” päiväkohtaisesta säätilanteesta riippuen. Lähipiirissä hänet tunnettiin ”Keräs-Jaskana” tai vain ”Jaskana”. Hänestä tuli 1930- ja 1940-luvuilla mediajulkisuuden legendaarinen hahmo, johon lähes kaikki säähän liittyvä tieto henkilöityi. Hänen lukuisat säätä ja sään ennustamista koskevat kirjoituksensa sanoma- ja aikakauslehdissä sekä radiossa tekivät ilmatieteet tunnetuksi suurelle yleisölle. Lehtileikkeitä, joissa Kerästä on haastateltu sääasioissa on kertynyt ainakin satakunta.

Jaakko Keräsen yli 20 vuotta kestäneen johtajakauden aikana Ilmatieteellisen keskuslaitoksen tehtäväalue laajeni merkittävästi ja henkilökunnan määrä kasvoi noin kymmenkertaiseksi. Keräsen aikaansaannoksiin kuuluivat muun muassa Sodankylän ilmatieteellisen ja aerologisen observatorion perustaminen vuonna 1949, Sodankylän magneettisen observatorion uudelleen rakentamisen järjestely sodan tuhoista sekä Nurmijärven geofysiikan observatorion toimintojen käynnistäminen vuonna 1953.

Keräsen puoliso oli vuodesta 1914 lähtien filosofian maisteri Siiri Pajari (1887–1968). Siiri Keränen työskenteli assistenttina Sodankylän magneettisessa observatoriossa ja sittemmin Ilmatieteellisessä keskuslaitoksessa. Hän teki valtaosan Jaakko Keräsen tutkimusaineistojen vaativista muokkaus- ja laskutyöstä ennen niiden lopullista julkaisua. Siiri ja Jaakko Keräsellä oli viisi lasta. Heistä kaksi vanhinta poikaa kaatui Talvisodassa. Jaakko Keränen itse kuoli Helsingissä vuonna 1979 96 vuoden iässä.

Heikki Nevanlinna on kirjoittanut noin 270 tieteellistä julkaisua ja populaarikirjoitusta geomagnetismin, revontulitutkimuksen, avaruussään, ilmastonmuutoksen ja geofysiikan historian aloilta. Hän sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2009. Ilmatieteen laitoksen palveluksesta hän jäi eläkkeelle vuonna 2012.

Heikki Nevanlinnan kirjoittaman teoksen kannessa on osa Jaakko Keräsen muotokuvasta vuodelta 1952 Ilmatieteen laitoksen johtajien muotokuvakokoelmasta. Jaakko Keränen jäi eläkkeelle Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajan virasta vuonna 1953 johdettuaan laitosta yli 20 vuotta. Muotokuvan on tehnyt taiteilija Erkki Tilvis. 

Petri Möttönen

Ossi Laine - ”Maanpuolustustahto tekee ihmeitä”

 

Ei liene liioittelua, jos sanoo paltamolaisen Ossi Laineen olevan reserviläistoiminnassa pitkän linjan aktiivinen tekijämies.

– Kiinnostus ja arvostus maanpuolustustyötä kohtaan on tullut kodin perintönä. Liityin jäseneksi Kainuun Reserviläispiirin Paltamon yhdistykseen 2000-luvun alussa. Tietenkään silloin en arvannut, mihin kaikkeen tämä johtaa, Laine kertoo.

Parinkymmenen vuoden aikana luottamustehtäviä yhditystoiminnan parissa on ehtinyt kertyä useammalla eri tasolla. Tällä hetkellä Laine toimii paikallistasolla Paltamon Reserviläiset ry:n puheenjohtajana, maakunnallisella tasolla Kainuun Reserviläispiiri ry:n puheenjohtajana sekä valtakunnallisella tasolla Reserviläisliiton hallituksessa.

Reserviläistoiminnan lisäksi Laine on mukana muussakin yhdistystoiminnassa. Kaikki kuitenkin liittyy tavalla tai toisella maanpuolustukseen sekä veteraani- ja perinnetyöhön.

– Paltamon sotaveteraaneissa olen ollut lähes 20 vuotta sihteerinä. Olen myös hallituksen jäsen Rukajärven suunnan historiayhdistyksessä, Laine luettelee.

Kiinteistö- ja rakennusalan yritystä siskonpoikansa kanssa pyörittävällä Laineella ei siis ole tarvetta keksiä vapaa-ajalle uusia harrastuksia.

– Ei ole. Näissä on enemmän kuin tarpeeksi. Radioamatööritunnukset ovat vielä voimassa, mutta kun aika ei mitenkään riitä kaikkeen, hän toteaa.

Yhdistystoiminta pitää reservin iskussa

Varusmiespalveluksensa Laine suoritti pioneerina Pohjan prikaatissa Oulun Hiukkavaarassa 80-luvun puolivälissä. Nykyiseltä reservin sotilasarvoltaan hän on korpraali. Reserviläistoimintaa Laine pitää maanpuolustuksen kannalta tähdellisenä.

– Reserviläisyhdistykset tukevat puolustusvoimien toimintaa monella tavalla. Ampumaharjoitukset, liikunnallinen toiminta sekä maastoharjoitukset edistävät valmiuden ylläpitoa maassamme. Yhdistysten ydintehtävä on ollut alusta lähtien maanpuolustustahdon ylläpitäminen ja sen kohottaminen. Ukrainassa olemme nyt nähneet, kuten myös oman maamme historiassa, korkea maanpuolustustahto tekee ihmeitä, Laine arvelee.

Maanpuolustustahdon ja kenttätoimintakyvyn taso on suomalaisessa reservissä Laineen mukaan korkealla. Venäjän aloittama sota Ukrainassa on lisännyt suomalaisten kiinnostusta vapaaehtoista maanpuolustustyötä kohtaan, mikä näkyy myös Kainuun reserviläisyhdistysten aktiivisuuden virkistymisenä.

– Sota on saanut monet kansalaiset ajattelemaan kokonaisturvallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja kiinnostus maanpuolustusta kohtaan on kasvanut hyvinkin voimakkaasti. Tietenkin Reserviläisliiton tekemä työ paikallisyhdistysten kautta on ollut hyvin merkityksellistä, eritoten ampumaharjoittelun ja liikunnan kautta, Lainee tuumii.

Kainuun yhdistysten toimintaan on viime vuosina vaikuttanut negatiivisesti nuorten muuttoliike kasvukeskuksiin. Jotain kertoo sekin, että mitä lähemmäksi itärajaa mennään, sitä aktiivisempaa on reserviläisyhdistysten toiminta Kainuussa.

– Esimerkiksi Kuhmossa toiminta on ollut todella mallikelpoista koko ajan. Monissa yhdistyksissä näkyy vuosien saatossa aaltoliikettä toiminnan tasossa. Vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa vaivaavat hieman samat ongelmat, kuin muutakin yhdistystoimintaa, eli jäsenistö ikääntyy. Tosin tänä vuonna nuorten ja naisten osuus uusissa jäsenissä on kasvanut, Laine kertoo.

Laine näkisi mielellään lisääkin uusia reserviläisnaamoja. Hän muistuttaa, ettei jäseneksi liittymällä sitoudu mihinkään ja tarjolla on paljon muutakin kuin sotilaallista toimintaa. Reserviläisyhdistysten järjestämä ampumakoulutus on kuitenkin helppo ja kätevä tapa aloittaa ampumaharrastus, jos sellainen kiinnostaa.

– Reserviläisliitto on koko kansan maanpuolustusjärjestö. Jo pelkkä jäseneksi liittyminen on kannanotto tiettyjen arvojen puolesta. Toiminnan monipuolisuuden näkee kokonaan vasta sitten, kun liittyy jäseneksi ja lähtee toimintaan mukaan. Meillä on tilaa kaikille kiinnostuneille, miehille ja naisille, vanhoille ja nuorille. Jäseninä on niin miehistöä, upseereita kuin aliupseereitakin, Laine tiivistää.

Kainuulainen luonne ei ole vilkkaimmasta päästä

Perin juurin paltamolainen Laine on kulkenut pitkin valtakuntaa sen verran, että on ehtinyt laittaa merkille heimojen eroavaisuuksia sekä niiden suhtautumista toisiinsa.

– Identiteetiltäni olen paltamolainen, mutta kainuulaisuus tulee heti seuraavana. Sillä on oma tietty merkityksensä ilman muuta. Muualla asuvat ihmiset liittävät kainuulaisiin erilaisia ominaisuuksia, kuten vähäpuheisuus, eikä meitä pidetä kovin vilkkaina muualla Suomessa. Tälle varmasti on myös jonkinlainen pohja todellisuudessa. Toisaalta kainuulaisia pidetään hyvinä, ahkerina ja tunnollisina työntekijöinä.

Reserviläistoimintaan mukaan haluaville tai siitä muuten kiinnostuneille järjestyy lisätietoja ja opastusta esimerkiksi sähköpostitse osoitteessa: oj.laine@gmail.com

Petri Möttönen

Hannu Leinonen - Parkinsonin kanssa on mahdollista elää täysipainoista elämää

Parkinsonliitto ry:n palveluksessa toimii useita kymmeniä puhelinvertaistukihenkilöitä. Vertaistukihenkilö on liiton kouluttama auttaja potilaille, heidän omaisilleen tai ylipäänsä ihmisille joilla on hätä Parkinsonin kanssa. Yksi näistä puhelinauttajista on ristijärveläinen Hannu Leinonen. Pitkän työrupeaman vapaaehtoisena tehnyt Hannu on päättänyt ryhtyä vähin erin keventämään työtaakkaansa. Hän jättäytyy pois valtakunnallisesta puhelinpalveusta vuoden vaihteessa, mutta jatkaa edelleen paikallisyhdistyksen tukihenkilönä.

– Alkaa ikä olla jo aika korkea ja sitten on näitä vaivoja. Molemmat polvet on leikattu vuoden sisään ja istun pyörätuolissa, niin ei aina huvita aloittaa pitkää keskustelua. Monta puhelua tuli käydyksi ja olen iloinen siitä, että tiedän monen saaneen niistä apua, Hannu kertoo.

Työtaakan keventämiseen on jo syytäkin. Hannun vastuualueena on ollut pääasiassa Pohjois-Suomen alue, mutta viitisen vuotta sitten kävi niin, että puheluiden määrä kasvoi yhtäkkiä tuplaten. Soittoja tuli pitkin maata eteläistä Suomea myöten. Kävi ilmi, että Parkinsonliiton lehteen oli lipsahtanut painovirhe, jonka johdosta Hannun numero näkyi paitsi hänen oman nimensä kohdalla, myös turkulaisen tukihenkilön kohdalla.

– Puheluita tuli niin paljon, että tuntui, ettei tästä tule mitään. Asia selvisi minulle juhannuksena, kun joku soitti Turusta ja kysyin, että mikset soittanut Turun tukihenkilön numeroon. Hän sanoi, että niinhän minä soitin, Hannu kertoo

Vertaistukihenkilö on vaitiolovelvollinen, eikä omaa henkilöllisyyttään tarvitse soittaessa paljastaa. Hannu ei kysy soittajan nimeä, eikä soittajan tarvitse kertoa mitään mitä ei halua. Kun puhelu päättyy, poistetaan soittajan numero puhelimen muistista. Monet soittajat kaipaavat henkistä tukea, mutta vieläkin useammat tiedustelevat käytännön neuvoja asioiden hoitoon sekä itse sairauteen.

– Monet kysyvät, miten pääsee Kelan tuetulle lomalle ja yleensäkin mihin etuuksiin on oikeutettu ja miten niitä haetaan. Paljon myös tulee kysymyksiä siitä, miten Parkinson etenee. Joillain on ollut kauhea kuolemanpelko. Heille olen sanonut, että ei Parkinson tapa, se on joku muu tauti jos tappaa, Hannu kertoo.

Diagnoosin saaminen voi olla hankalaa

Parkinsonin diagnoosi tulee neurologin arviosta, eikä sitä voida mitata tai testata. Siksi diagnoosin löytyminen on joskus vaikean taipaleen takana. Hannun oma taistelu diagnoosin selvittämisessä kesti pari vuotta.

– Vuonna 2004 menin omalääkärin juttusille ja kysyin, että mikähän on tullut kun ei voi kahvia enää juoda kun kuppi tärisee. Lääkäri sanoi hyvin yksitotisesti, että ikä tuo mukanaan vaikka mitä. Vuosi tästä eteenpäin vuosikontrollissa vasen käteni roikkui kuin lehmän häntä eikä noussut mihinkään. Kysyin taas, että mitäs nyt. Sain piikin olkapäähäni ja kuminauhan voimistelua varten. Tulee vuosi 2006. En saa enää käsiä tahtiin kävellessä ollenkaan ja askel alkoi olla töpöttävä. Sanoin lääkärille, että pirskatti jos tähän köpelöintiin ei löydy muuta syytä kuin vanhuus, niin tämä ei jää tähän. Niin se sitten innostui laittamaan minut KAKS:n neurologille. Vastaanotolle sisään kävellessäni neurologi sanoi heti, että taisipa tulla uusi Parkinson-potilas. Voi kauhea. Semmoinen sairaus joka ei parane koskaan. Ei tartu eikä ole perinnöllinen, mutta on ikuisesti mukana. Ovella lähtiessä sanoin lääkärille, että minä se tipautan tämän herra Parkinsonin hartioiltani pois. Lääkäri sanoi, että teepä se. Puolenkymmentä vuotta myöhemmin sama lääkäri tuli käytävällä vastaan ja kysyi, että hei Hannu, missäpä Parkinson. Minä siihen, että tuollahan se mukana persauksissa roikkuu, ei siitä mihinkään pääse. Sen jälkeen aloitimme lääkehoidon, Hannu kertoo.

Parkinsonin taudin lääkehoito on kehittynyt valtavasti noin 25 vuoden aikana. Lääketutkimuksia ja lääkekehittelyä tehdään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Paraikaa kehitetään useita uusia parkinsonlääkkeitä, jotka toistaiseksi ovat tutkimuskäytössä. Onkin todennäköistä, että hoitomahdollisuudet tulevat jatkuvasti paranemaan. Kuitenkin vielä tässä vaiheessa Parkinson on suhteellisen huonosti tunnettu ja tunnistettu sairaus lääkärien keskuudessa.

Aiheuttajaa ei tiedetä

Parkinsonin tauti on etenevä neurologinen sairaus, jonka oireet saadaan nykylääkityksen avulla kuitenkin yleensä varsin hyvin hallintaan. Taudin pääpiirteitä ovat lepovapina, lihasjäykkyys, liikkeiden hitaus ja tasapainon heikkeneminen. Jokaisen Parkinsonin tautiin sairastuneen oireisto on erilainen. Kaikilla ei esimerkiksi ole vapinaa lainkaan, tai hitaus voi olla jollakin keskeisin oire ja toisella sitä tuskin havaitsee. Tauti johtuu siitä, että aivojen tietyt liikesäätelyyn osallistuvat hermosolut alkavat tuhoutua. Tuhoutumista ei toistaiseksi pystytä millään hoidolla pysäyttämään. Samanlaista solujen vähittäistä tuhoutumista tapahtuu normaalissakin vanhenemisessa, Parkinsonin taudissa prosessi vain alkaa aikaisemmin ja on nopeampaa.

Koko väestöstä 1–2 ihmistä tuhannesta sairastaa Parkinsonin tautia. Yli 70-vuotiaista tauti on jo 1–2 ihmisellä sadasta. Kyseessä on siis kohtalaisen yleinen sairaus. Suomessa sairastuu vuosittain ainakin 750 ihmistä Parkinsonin tautiin ja kaikkiaan Suomessa arvioidaan olevan 10 000–12 000 parkinsonpotilasta. Keskimääräinen alkamisikä on 65 vuotta. Useimmille tauti kehittyy 50–70. ikävuoden välillä. Alle 30-vuotiaana sairastuminen on harvinaista, joskin mahdollista. Miehillä tautia on jonkin verran enemmän kuin naisilla.

Parkinsonin tauti on parantumaton, yleensä hitaasti etenevä sairaus. Eri potilaiden taudin kulku voi olla hyvin erilainen. Jonkun toimintakyky saattaa huonontua muutamassa vuodessa olennaisesti, ja joku säilyy vähäoireisena useita vuosikymmeniä. Suurin osa sijoittuu näiden ääripäiden väliin. Parkinsonin taudissa hermosoluja tuhoutuu pääasiallisesti aivojen tyviosassa sijaitsevien hermosolukertymien eli tumakkeiden alueelta. Mustatumake on Parkinsonin taudissa vahingoittuvista tumakkeista tärkein. Se kuuluu liikkeiden, asennon ja tasapainon säätelyjärjestelmään. Mustatumakkeen soluissa toimii tiedonkulkua solusta toiseen välittävänä aineena dopamiini. Mitä enemmän soluja tuhoutuu, sitä alhaisemmaksi käy dopamiinin pitoisuus ja sitä enemmän tulee esille Parkinsonin taudin oireita. Muilla aivoalueilla dopamiini osallistuu myös tunne-elämän ja eräiden tiedollisten toimintojen säätelyyn. Solut eivät tuhoudu äkillisesti, vaan kyseessä on hidas tapahtuma. Näkyvien oireiden ilmaantumista edeltääkin useiden vuosien mittainen piilevä vaihe. Tautia ei voida todeta etukäteen, eikä sen puhkeamista voida toistaiseksi millään keinoin estää.

Yksin ei kannata jäädä

Kahdeksankymppinen Hannu on kulkenut Parkinsonin seuralaisena kohta parin vuosikymmenen ajan. Tänä aikana hän on oppinut ja kehitellyt monia hyviä konsteja ja pärjäämisstrategioita arjesta selviämiseen. Hannu toteaa, ettei hän ole lääkäri, mutta on itsensä kanssa sinut, mikä on Parkinson-potilaalle erittäin tärkeää. Tietoa on kerääntynyt paljon yhdistyksen Hermolla-jäsenlehteä lukemalla ja luentoja kuuntelemalla. Kuntoutusreissuilta on tarttunut mukaan paljon tietoa ja hyviä ystäviä.

Elämänmuutoksen edessä oleva ihminen kokee usein tunteiden sekavuutta, kun tulevaisuus ei olekaan sitä mitä on olettanut. Hannulla on Parkinson-diagnoosin saaneelle muutama perushyvä neuvo. Säännölliset ja kohtuulliset elämäntavat ovat tärkeät, mutta pääasia on, ettei asiaa tarvitse hävetä eikä yksin kannata jäädä.

– En kertonut Parkinsonista pariin vuoteen kenellekään. Se oli niin kova isku, että pidin sen pahkassani. Se oli virhe, yksin jääminen ei ole hyvä keino alkuunkaan. Olen kehoittanut kaikkia, että älkää sairastuessanne piilotelko yhtään päivää, vaan puhukaa siitä. Kannattaa hakeutua yhdistyksiin ja kaveriksi muiden parkinsonilaisten kanssa, Hannu toteaa.

– Useampikin mieshenkilö on kotona korvessa yksin, eikä jäseneksi voi liittyä, kun naapuri näkee lehden postilaatikossa.

Säännölliset elämäntavat ja kohtuus kaikessa on oiva ohjenuora kenelle tahansa, mutta erityisesti Parkinson-potilaan elämänlaadun kannalta niillä on merkitystä. Lääkkeiden ottaminen ajallaan on tärkeää, sillä lääkehoito voi olla monimutkaista ja vaikutuksiltaan henkilöittäin vaihtelevaa.

– Jos on muita lääkkeitä, toinen voi syödä toista. Voi olla yhteisvaikutuksia, kuten pahoinvointia. Myös käytös voi muuttua. Joillakin tulee pelihimoa tai ostohysteriaa, joku syö karkkia ja joillain seksielämä voi mennä ylikierroksille. Ylivilkkautta voi esiintyä, esimerkiksi naiset saattavat kutoa paljon, Hannu luettelee.

Lisää tietoa yhdistyksen toiminnasta ja sairaudesta löytyy liiton kotisivulta osoitteessa: www.parkinson.fi

Petri Möttönen

Elina Mikkonen - Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kainuulaiselle lotalle

Lotta Svärd Säätiön 100 vuotisjuhlavuoden kunniaksi myönnettiin lotille, pikkulotille ja kotirintamanaisille Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan kunniamerkkejä. Hakijoina toimivat Suomen Lottaperinneliitto ja paikalliset yhdistykset ympäri Suomea. Merkkien hakeminen jatkui vielä kuluneena vuonna ja Kainuun Lottaperinneyhdistys ry. hoiti hakemisen pikkulotille ja Suomen Lottaperinneliitto ry. lotille sekä kotirintamanaisille. Kesäkuun 4. eli Puolustusvoimain lippupäivän aikaan julkaistiin näiden vanhempien naisten kunniamerkit. Kainuuseen saatiin vain yksi kunniamerkki tässä vaiheessa, useimmat, joista lähetettiin hakemus, olivat saaneet kunniamerkin jo aikaisemmin. Ministeriössä ei ehditty valmistella pikkulottien hakemuksia, koska niitä oli tullut niin paljon koko maasta. Todennäköisesti myönnettyjä pikkulottien merkkejä päästään jakamaan itsenäisyyspäivän aikana.

Elina Mikkonen täyttää elokuussa 99 vuotta ja hän on hyvin reipas ja iloinen vanhus. Hän asuu Emma-kodissa, mutta lapset toivat hänet juhlahetkeen kotiin. Juteltiin ja muisteltiin kiitollisina paljon, tunnelma oli ihanan kesäpäivän mukainen. Hänellä on viisi lasta ja heidän perheensä sekä monessa sukupolvessa heidän jälkeläisiään. Puoliso Yrjö Mikkonen on kuollut jo muutamia vuosia sitten. 

Elina kertoi sodanaikaisista tapahtumista. Hän on syntyisin Sotkamon silloisen Kajaanin maalaiskunnan Lehtovaaralta, o.s. Juntunen ja hän meni kesällä 1943 kihloihin Yrjön kanssa. Heidät vihittiin avioliittoon samana vuonna 1943 Aleksis Kiven päivänä 10. päivä lokakuuta. Puoliso haavoittui pian mentyään rintamalle kranaatin sirpaleisiin, joita meni kolme kappaletta selkään Ihantalassa. Haavoittuminen oli vaikea ja vei aikansa, kunnes Yrjö kotiutettiin Käkisaaren Mikkolaan, jossa nuori vaimo odotti puolisoa kotiin. Yrjö ei kyennyt mihinkään maatilan töihin, kun sodassa saadut vammat vaivasivat selässä. Hän joutui köllöttämään penkillä ja Elina teki kaikki työt yksin niin maatilan työt, kuin muutkin kotityöt. Näin venyivät jaksamisen rajoilla lukemattomat muutkin naiset sotien aikana, sekä pitkään sota-ajan jälkeen. Monet jäivät sotaleskiksi huolehtimaan perheestä, karjasta ja maatilasta. He ovat antaneet kaikkensa Isänmaan puolesta. Yrjö parani vammoistaan ja yhteinen elämä sai jatkua, perhe kasvoi ja työtä tehtiin yhdessä. He olivat myös ahkeria marjastajia ja poimivat myös myyntiin mustikoita ja puolukoita. Elämän tärkein asia lienee kuitenkin ollut usko Jumalaan ja tiivis seurakuntayhteys, josta saatiin paljon voimaa arjen askareisiin.

Elina on tehnyt työtä koko ikänsä maatilalla lehmiä hoitaen ja ollen mukana miehensä Yrjön kanssa kaikissa töissä. Hän hoiti kesäaikana taukoamatta kasvimaita ja kukkapenkkejä sekä neuloi lukemattomat määrät lapasia ja sukkia sekä muita käsitöitä. Hänen kätensä eivät levänneet milloinkaan, autossakin hän neuloi Yrjön ajaessa autoa. Myös leipominen oli hänen intohimonsa ei ainoastaan kotiväelle vaan myös myyntiin leetapullaa ja rieskoja sekä kuivia kakkuja. Myyjäisissä he olivat yhdessä Yrjön kanssa. Koti oli aina kunnossa ja nimipäivillä löytyi ainakin seitsemää sorttia pöytään! Koko laaja lähisuku rakastaa Elina-mummua, joka on kaikille todella rakas. 

Kahvikupin ääressä muisteltiin sota-ajan asioita, sekä nykyistä Ukrainan sotaa, joka on mieletön asia. Kaikki eivät tiedä Venäjällä asian oikeata laitaa. Toivottavasti Luoja varjelee Suomea, ettei jouduta samanlaiseen kurjuuteen ja kärsimyksiin. Elina lausui välillä myös runoja ja jutteli kaikkien kanssa iloisella mielellä. Olimme kaikki erittäin tyytyväisiä valtiovallan tahdosta muistaa näitä vanhoja naisia ponnisteluistaan Isänmaan hyväksi. On suuri asia, että Elina elää keskuudessamme. Voimme näin ihailla hänen elämäntyötään.

Kunniamerkkiä olivat kiinnittämässä Kainuun Lottaperinneyhdistys ry:n puolesta hallituksen jäsen Helka Karvonen Otanmäestä ja puheenjohtaja Aila Alasalmi. 

Aila Alasalmi

Birit Oksman - Järjestötekijä niin työssä kuin vapaa-ajallakin

Kajaanilainen Birit Oksman on ollut koko pienen ikänsä aktiivinen toimija järjestökentällä. Koko työelämän ajan on työnantaja löytynyt lähes poikkeuksetta yhdistys- ja järjestöpuolelta, ja samoihin maisemiin sijoittuvat myös vapaa-ajan harrastukset. Nykyisessä leipätyössään Kainuun Yrittäjät ry:n palveluksessa Birit on viihtynyt hyvin projektitehtävien parissa viime elokuusta lähtien.

– Olen viihtynyt tosi hyvin. On ollut kiva tehdä, kun on päässyt ottamaan hyötykäyttöön vuosien varrella koottuja verkostoja ja osaamista, hän kertoo.

Hommissa mukana pienestä pitäen

Kipinä yhteiseen tekemiseen on syttynyt jo lapsuusvuosina Paltamon Kontiomäessä. Osittain kyse voi olla myös perinnöllisistä taipumuksista.

– Olin jo pienenä mukana partiossa. Kajaaniin muutettuamme olin nuorena tyttönä yhden vuoden Kajaanin Korvenpoikien lippukunnan apulaisjohtajana. Isäni ja äidin isä olivat mukana poliittisessa järjestötoiminnassa ja molemmat olivat myös kunnallisissa luottamustoimissa Paltamossa. Olen luonteeltani sellainen, että tykkään ottaa vetovastuuta, tehdä ja touhuta. Silloin kun mukaan pyydetään ja toiminta on lähellä omaa sydäntä, niin hankala on tehtävistä kieltäytyäkään, Birit arvelee.

Kainuu kutsui takaisin kotiin

90-luvun loppupuolella Birit muutti Helsinkiin opiskeltuaan ensin Kajaanissa matkailualaa. Koulutukseen sisältyi myös kesän ajan paikan päällä oppimista Floridassa. Kajaanin maisemiin ja tapoihin tottuneelle nuorelle muutos oli huikaiseva kulttuurishokki.

– Olihan se aikamoinen kokemus. Ensimmäistä kertaa elämässä pelotti, kun siellä oli sellaista rikollisuutta, mitä kotona ei ollut. Ovet oli lukittava tarkoin ja kaupat olivat auki ympäri vuorokauden, mikä herätti minussa suurta hämmennystä. Kaikki oli ihan kuin tv-sarjoissa ja elokuvissa, Birit muistelee.

Nykyajan työelämä kehittyy jatkuvasti suuntaan, jossa mahdollisimman monen asian hallitseminen antaa hyvän etulyöntiaseman. Birit on hankkinut koulutuspohjan, joka mahdollistaa varsin laajan tehtäväkentän hallinnan. Kaikki kokemus on tullut käyttöön.

– Olen ensimmäiseltä ammatiltani ATK-merkonomi. Matkailualalta minulla on ammattikoulupohjainen tutkinto sekä restonomi AMK-tutkinto. Nuorempana niitä kerkesi tehdä. Kaikki vuosien aikana tehdyt valinnat ovat johtaneet juuri tähän pisteeseen. Matkan varrella olen päässyt asumaan vähän ulkomailla ja pääkaupunkiseudulla ja saanut olla töissä esimerkiksi lentokentällä ja Hartwall-areenalla, Birit summailee.

Ensimmäisen tyttären ilmestyessä maailmaan tuli paluumuutto Kajaaniin ajankohtaiseksi. Tuolloin oltiin Kajaaniin juuri perustamassa Kainuun yksin- ja yhteishuoltajat ry:tä ja kukapa muu olisi hallituksen riveissä istunut, kuin juuri Kajaaniin muuttanut Birit Oksman. Sittemmin hän toimi yhdistyksen puheenjohtajana useamman vuoden ajan. Lisäksi Birit oli monen vuoden ajan mukana MLL:n Kajaanin paikallisyhdistyksen toiminnassa varapuheenjohtajan ja puheenjohtajan tehtäviä vuorotellen.

Voimistelu hurjassa nosteessa

Kuluneen puolen vuosikymmenen ajan pääosan vapaa-ajasta on vienyt Kainuun suurimman urheiluseuran, Kajaani Gymnastics ry:n johtokunnan puheenjohtajuus, jonka johdossa on menossa jo viides vuosi. Vaikka Biritillä ei koululiikuntaa kummoisempaa kokemusta voimistelusta ollut, vei nuoremman tyttären innostus mukaan toimintaan. Ensimmäisen vuoden hän toimi seuran tiedottajana, kunnes luonto veti jälleen päällikön pallille. Voimisteluseuran hallintotyö onkin ollut sellainen kaninkolo, johon sukeltaminen on vienyt aivan uusien jännien äärelle. Esimerkiksi Biritin jo suorittamat sekä työn alla olevat tuomarikoulutukset vaativat lajin suvereenia ja syvällistä ymmärtämistä; kaikki mahdolliset liikkeet variaatioineen eri telineillä on tunnettava, nopeasti tunnistettava ja niiden puhtaus arvioitava simultaanisesti.

Telinevoimistelu ja kilpa-aerobic ovat tänä päivänä merkittävimpiä kainuulaisten nuorten tyttöjen liikuntaharrastuksia. Kajaani Gymnasticsilla jäseniä on jo yli 600. Ohjaajia ja valmentajia on viitisenkymmentä ja lisää koulutetaan koko ajan. Ryhmät toimivat Kajaanissa, Vuokatissa ja Paltamossa. Harrastajia tulee myös naapurikunnista.

– Voimistelu ja telinevoimistelu kiinnostavat valtavasti ja ovat valtakunnallisestikin uudessa nousussa. Tytöt ovat erittäin kiinnostuneita lajista ja harrastajamäärät ovat nousseet kaikkialla, myös meidän seurassamme. Haasteena ovat harjoitteluolosuhteet. Laji kehittyy ja sääntöjä uudistetaan neljän vuoden välein. Telineiden turvallisuutta parannetaan. Harjoitteluolosuhteet eivät ole täällä pysyneet ajan tasalla, vaikka harrastajamäärät nousevatkin jatkuvasti, Birit harmittelee.

Ihmiset tekevät asuinpaikan

Kainuussa pysyminen ei ollut Biritille aivan itsestään selvä ratkaisu, vaan isomman maailman vaihtoehdot pyörivät mielessä pitkään. Kuitenkin kotikulmilla vietetty äitiysloma vanhojen ystävien tapaamisineen pikkuhiljaa sinetöi päätöksen asuinpaikan vakiinnuttamisesta Kajaaniin.

– Alkoi tuntua, että täällä on kotona. Onneksi täältä pääsee tarvittaessa käymään reissussa muualla, niin se riittää. Täällä on niin paljon ihania ystäviä ympärillä. Lapsilla on hyvä olla, kun on turvallista ja välimatkat ovat lyhyitä. Arkeen ja kulkemiseen menee vähän aikaa ja joka paikkaan pääsee kävellen. Luonto ja vesistöt ovat lähellä, erilaisia tapahtumia ja kulttuuria on paljon. Tämä on pieni maakuntakaupunki, mutta täällä on monia elementtejä mitä isommillakin paikkakunnilla. Ihmiset ovat sitten se, mistä saadaan pöhinä. Kainuulaisesta ihmisestä voi alkuun saada jotenkin melankolisen ja etäisen vaikutelman, mutta häneen tutustuu kuitenkin helposti ja nopeasti. Kun pikkuisen saa avattua suutaan niin löytyy valtavasti vieraanvaraisuutta, toisten huomioimista ja iloa. Kainuulainen vaatimattomuus näyttäytyy ehkä siten, että osataan arvostaa kaikkea mitä meillä on, Birit päättää.

Petri Möttönen

Risto Brunou - Kainuulaisen kouluhallinnon voimamies rentoutuu eläkepäivillään mökkijärven rannassa

Risto Brunouta voidaan nätistikin sanoen kuvailla ahkeraksi tekijäksi kainuulaisen koulumaailman monissa käänteissä. Hänen toimikausiensa vaihteet sattuivat monta kertaa käänteentekevien uudistusten kanssa samoille laitamille. Lähtöjään hän on etelä-savolainen, syntynyt Rantasalmella vuonna 1946. 

– Siellä kävin kouluni ja olinpa vuoden opettajanakin ylioppilaaksi valmistuttuani, sillä matikanopettajista oli puutetta. Siitä sitten Jyväskylän ja Joensuun kautta luonnontieteellisiä aineita opiskellen, kunnes päätin vaihtaa kouluhallintoon ja valmistuin lopulta kasvatustieteen maisteriksi. Luonnontieteiden kandi oli siinä pohjalla, Risto muistelee. 

Kainuuseen Brunou päätyi elokuussa 1976. Paikkakunta oli Ristijärvi ja uusi tehtävä koulutoimenjohtaja. Kouluja Ristijärvellä oli tuolloin seitsemän, eikä pienen paikkakunnan koulutoimenjohtaja voinut delegoida tehtäväkenttänsä operatiivista laitaa muille virkamiehille, kuten isommilla paikkakunnilla tapana oli. Työtä siis riitti paljon ja monipuolisesti, mutta näin myös kehittyi hyvin kokonaisvaltainen ymmärrys ja käytännön osaaminen kaikissa koulumaailman asioissa. Myös asuinpaikkana Ristijärvi vetosi Brunoun sieluun. 

– Muuton taustalla oli ehkä jonkinlainen kyllästyminen silloiseen elinympäristöön ja pohjoinen on aina kiehtonut. Elämässäni olen oppinut myös sen, ettei ole sen kiintoisampaa elämänvaihetta kuin uudelle paikkakunnalle muuttaminen, joten koin muutoksen positiivisena. Ristijärvi oli pieni ja viehättävä kunta, jossa asui kivoja ihmisiä. Kouluhallinnon opettelupaikkana se oli aivan erinomainen. Erittäin kokenut yläasteen rehtori Eero Oikarinen ja kunnansihteeri Raimo Kemppainen antoivat korvaamatonta apua ja koulutusta kunnallishallintoon, Risto kertoo.

Uudistusten pyörteissä

Peruskoulu-uudistus oli tuossa vaiheessa vielä kohtalaisen tuore asia ja osa käytännöistä haki vielä suuntaviivojaan. Byrokratian määrä oli paisunut nopeasti ja paljon toimivaltoja omaavan lääninhallituksen kanssa joutui asioimaan ahkerasti sellaisissakin asioissa, jotka olisi voitu aivan hyvin hoitaa paikallisesti. Uudistus alkoi Lapista vuonna 1972 ja kulki etelää kohti siten, että viimeisenä peruskoulujärjestelmään siirtyivät Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen vuonna 1977. Vasta silloin toimintoja ymmärrettiin ryhtyä järkevöittämään.

– Opettajien viransijaisuudetkin piti lähettää lääninhallituksen vahvistettavaksi. Siellä porukka oli yleensä ikääntynyttä, eivätkä he käyneet mailla eikä halmeilla. Sitten kun uudistus saavutti Helsingin, sitä pykälää muutettiin heti. Nehän olisivat tukehtuneet hommiinsa muuten, Risto hymähtää.

Ristijärven etappi tuli päätökseensä vuonna 1978, jolloin Brunou valittiin koulutoimenjohtajaksi Paltamoon elokuun alusta lähtien. Vaimo Sini-Sirkka oli saanut töitä Paltamosta yläasteen ja lukion englannin-ranskan opettajana jo vuotta aiemmin, joten vaihdos tuntui luontevalta. Paltamossa perheen väkimäärä lisääntyi vuosien saatossa kolmella. Paltamossa Risto tuli useimmille kuntalaisille tutuksi esiintyjänä kulttuuriharrastusten parista.

Paltamon kesäteatterissa nähtiin kesällä 1995 Maiju Lassilan näytelmä Tulitikkuja lainaamassa. Jussi Vatasta näyttelevä Risto Brunou antaa koivunoksaa oikein isän kädestä pitkin Antti Ihalaisen (Kalevi Pylvänäinen) selkäpiitä.

– Myös Paltamo oli kiva vaihe. Siellä oli paljon mukavia harrastuksia ja haastavia tehtäviä. Kesäteatteri oli niistä yksi keskeisimpiä. Kesäteatteriharrastus oli sinällään hauska, mutta sitoi kovasti kesän viettämistä. Työkiireitäkin oli niin, että oli lopulta pakko luopua siitä. Samoin kävi lauluharrastukselle. Lauloin Kajaanin Mieslaulajissa kymmenen vuotta ykkösbassoa, mutta en enää jaksanut kulkea. Joku tolkku on oltava. Käyn edelleenkin kuuntelemassa konsertteja ja musiikki on minulle erityisen läheistä, Risto kertoo.

Paltamon vuosinaan Risto oli mukana myös Starikat-kokoonpanossa, joka herätti usein hilpeyttä, usein myös närkästystä kuulijasta riippuen. Kyseessä oli paltamolaisen kirjoittajan Antero Möttösen kynäilemä Tiernapojat-parodia, joka käsitteli ajankohtaisia aiheita hienotunteisuudesta piittaamatta. Starikoiden lopetettua toimintansa sen raunioille perustettiin Musiikki Kaparee, joka jatkoi ajankohtaisten asioiden käsittelyä sarkasmin ja ironian keinoin. Kaparee toimii edelleenkin yhteistyössä Paltamon kesäteatterin kanssa.

Kohti uusia haasteita

Paltamon koulutoimenjohtajana Brunou toimi vuoden 1989 helmikuun loppuun asti. Työ oli muutoin samanlaista kuin Ristijärvellä, paitsi että toimenkuvaan oli sidottu erinäisiä henkilöstöhallinnon tehtäviä. Paltamosta työmaa siirtyi Kajaaniin vastaaviin tehtäviin. Tämänkin toimikauden alkuun sattui alaa mullistanut hallintouudistus. 56 kuntaa käsittänyt vapaakuntakokeilu pyrki purkamaan hallintohimmeleitä ja sujuvoittamaan tekemisiä siirtämällä valtaa alaspäin.

– Monista lakisääteisistä tehtävistä voitiin vapaakuntakokeilun myötä tehdä kuntakohtaisia sovelluksia, mikä helpotti byrokratiaa varsin paljon. Lainsäädännön uudistus seurasi aika pitkälti vapaakuntien esityksiä. Kun siirryin Paltamosta Kajaaniin, tuntui alkuun kuin olisi harpannut vuosia taaksepäin. Meno oli hyvinkin byrokraattista ja vanhakantaista. Onneksi sielläkin uudistukset etenivät reippaasti, Risto toteaa.

Kajaani tarjosi työmaana muutenkin isompia haasteita, sillä laajempi koululaitos luonnollisestikin tarkoittaa enemmän naruja käsissä pideltäväksi. Tilasta oli huutava pula, ja Brunoun ensimmäinen tehtävä olikin järjestellä yläasteen oppilaille yhden koulun verran lisää tilaa.

– Uutta ei haluttu rakentaa, mutta Keskuskoululle ryhdyttiin järjestämään yläastetta vuosiluokka kerrallaan. Se oli hyvä menestys ja siitä tuli ihan ensimmäisiä yhtenäiskouluja Suomessa. Kainuussa ei silloin vastaavaa ollut, ja sitä käytiin ihmettelemässä kauempaakin. Nythän niitä on paljon, kun oppilasmäärien vähentyessä toimintoja yhdistetään. Näin olisi ehkä kannattanut menetellä paljon aikaisemmin, Risto arvelee.

Vuosikymmenen taitteesta titteli vaihtui sivistysjohtajaksi. Tehtäväkenttä laajeni yliopistoyhteistyöhön ja erilaisten työryhmien vetämiseen. Näissä tehtävissä pedattiin paljon sitä työtä, joka Kajaania tänäkin päivänä kantaa maailmalla.

– Oli haastavaa pitää sen puolta, että saataisiin uusia koulutusaloja. Kaikkein merkittävin asia oli ammattikorkeakoulun perustaminen. Olin silloin valmistelevan johtoryhmän puheenjohtaja ja paineet olivat todella kovat, sillä ei ollut mitään tietoa, tuleeko uusia hakukierroksia. Ensimmäisellä kierroksella kuitenkin saatiin, ja korkeakoulu aloitti 1996. Vaikea kuvitella, mitä Kajaani olisi tänä päivänä ilman ammattikorkeakoulua. Se on tuonut paljon varsinkin IT-alan pienyrittäjyyttä Kainuuseen, ja oppilaita tulee ympäri maata. Kajaanin ammattikorkeakoulu on hyvässä maineessa ja valittu ainakin kerran Suomen tehokkaimmaksi ammattikorkeakouluksi. Huonoa rehtoria ei tässä koulussa ole ollut koskaan, Risto kiittelee.

Tulevaisuus vähän semmoinen ja tämmöinen

Ammattikorkeakoulun sijoittuminen Kajaaniin on pelastanut paljon maakunnan sivistystoiminnasta. Opettajankoulutuksen lakkauttaminen Kajaanista kirpaisi paljon, mutta Brunou arvelee ammattikorkeakoulun vaikutusten olevan aluevaikutuksiltaan paljon laajempia. Myös yliopistokeskuksen saaminen Kajaaniin oli iso voitto.

– Oli vaikeaa puolustaa näin pienessä maakunnassa tiedekorkeakoulun ja ammattikorkeakoulun olemista yhtä aikaa. Aika toivoton yhtälö. Kaikki kunnia OKL:n pitkälle historialle, se oppilaitos tuotti hyviä opettajia. Yliopistokeskus ei järjestä pysyvää koulutusta, mutta paljon muuntokoulutusta ja tutkimustoimintaa. Se on edelleenkin hyvissä voimissa, ja palvelee hyvin elinkeino- ja julkistalouden sektoria koulutus- ja tutkimustoiminnassa. Kainuussa myös Sotkamo on hyötynyt valtavasti yliopistokeskuksen liikuntatieteellisestä tutkimuksesta. Todella kovan tason huippuvalmentajat ovat saaneet osaamista Vuokatista, Risto toteaa.

Kainuun tulevaisuus vaikuttaa Brunoun mielestä olevan ”vähän semmoinen ja tämmöinen”. Väestökato on kova ja syntyvyys on romahtanut. Kolmen koulun kiinnipano Kajaanissa on vireillä tälläkin hetkellä, Soidinsuolla, Teppanassa ja Jormuassa. Brunoun perheen muuttaessa Kainuuseen, olivat ikäluokat pitkälti yli viidensadan, nyt ne ovat yli puolta pienempiä.

– Koko Kainuun elinvoima nojaa tällä hetkellä Kajaani-Sotkamo-akseliin. Kun muutimme Kainuuseen, olivat niin Kuhmo kuin Suomussalmikin yli 14 000 asukkaan kuntia, ja niissä oli molemmissa kymmeniä kyläkouluja. Nyt on molemmissa yksi tai kaksi. Sotkamossa oli pyöreästi 10 000 asukasta, suunnilleen saman verran kuin nykyäänkin. Kaikki korkeamman asteen koulutuspaikat ovat Kajaani-Sotkamo-akselilla. Myös Sotkamon lukio menestyy hyvin ja ammatillinen koulutus on sataprosenttisesti Kajaanissa. Pienet lukiot ovat ahtaalla. Nämä ovat kunnallisia haasteita, Risto arvelee.

Sote on suurin haaste

– Suurin huolenaihe mielestäni on sote, joka lenkaa kaiken. Kunnille ei juurikaan jää varaa kehittää jäljelle jääviä palveluitaan ollenkaan. Minua hämmästyttää tämmöinen, että vuonna 1976 Kainuun väkiluku oli 115 tuhannen paikkeilla. Nyt se on suurinpiirtein 70 tuhatta, mutta soten kustannukset eivät ole laskeneet penniäkään. Voisi kuvitella, että vähän olisivat, mutta ilmeisesti eläkeläisten kasvava osuus vaikuttaa asiaan. Väestörakenteen vinouma käy raskaaksi pienelle maakunnalle. Inhimillisesti katsoen on tietysti välttämätöntä, että ihmiset täytyy hoitaa kunnolla. Luulisin kuitenkin, että olisi tuuletuksen paikka. Organisaatiorakenteet olisi rikottava atomeiksi ja rakennettava uudestaan ylöspäin, Risto linjaa.

Kunnallisella tasolla Risto toteaa olevan yhden hyvän mahdollisuuden, joka ei kuitenkaan kaikkien mielestä ole hyvä. Puhtaasti talouden kannalta tarkastellen se kuitenkin tarjoaisi suunnatonta helpostusta kuntien talousvaikeuksiin, vaikka siinä kiistanalaisia seikkoja monet näkevätkin.

– Etelä-Suomessa on pieniä kuntia, jotka saavat puolet entisestä kuntaveron kertymästä tuulivoimalla. Tilanne on parantunut merkittävästi. Kiinteistöveroa tulee runsaasti, kuten myös vuokratuloa maanomistajille. Välillisiä työpaikkoja tulee paljon ja pysyviä työpaikkoja jonkin verran. Tämä herättää myös vastustusta, kun siitä kaiketi syntyy jonkin verran meteliä. Itse en ole käynyt koskaan ihan lähellä kuuntelemassa. En kuitenkaan keksi muutakaan tulonlähdettä, joka olisi kunnalle ja maanomistajille yhtä tuottoisa. Tämä olisi myös puhdasta energiaa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Toivottavasti ajat muuttuisivat niin, ettei oltaisi niin tiukkapipoisia tällaisen merkittävän mahdollisuuden edessä, Risto toivoo.

Kainuun kieli ilahduttaa myös savolaista

Kajaanissakin töissä kulkiessaan Brunout säilyttivät kotipaikkansa Paltamon Törmällä. Vuonna 2016 terveyssyyt pakottivat vaihtamaan maisemaa kaupungin kerrostaloasuntoon.

– Asuminen Törmällä oli aika työlästä. 32 vuoden ajan hankin polttopuut hartiapankilla, sillä pidän kovasti metsätöistä. Ensiharvennuksen jälkeen metsässä riittää paljon kerättävää risukkoa, ja sen homman osasin hyvin. Sähkölaskut meillä olivat varsin pieniä. Muutakin pihahommaa oli paljon, ja on aivan selvä, että minun osaltani ryskätyöt ovat ohitse. Ei ollut helppoa luopua pitkäaikaisesta kodista, Risto sanoo.

Eläkepäivät Brunoun kattilakunnassa sujuvat nykyisellään leppoisaan tahtiin. Niin isäntä kuin emäntä molemmat nauttivat kovasti lukemisesta, varsinkin elämänkerroista ja historiasta. Parin viime kuukauden tapahtumat ovat antaneet aihetta seurata maailman menoa huolestunein ilmein. Hyvää vastapainoa kaupunkiarjelle tulee tekoselkosten kesämökistä.

– Rantasalmella on pieni kesämökki vierastuvalla. Sinne olemme tällä viikolla lähdössä ensimmäistä kertaa tälle keväälle. Se on tehty sillä ajatuksella, ettei ole paljoa hoitamista. Esimerkiksi nurmikkoa on vähän ja järvi on niin puhdasvetinen, että voi vaikka suoraan rannasta juoda. Siellä on myös kiva seurata vesilintujen poikueita. Luonto on käsinkosketeltavissa ja lapsuudentuttuja on mukava tavata, Risto toteaa.

Savolaisista juuristaan Risto ei siis ole irti päästänyt, mutta kokee silti itsensä kovasti kainuulaiseksi. Hänen mielestään kainuulaisuutta parhaiten leimaa maakunnan omaleimainen puhetapa. Se on myös asia, joka yhdistää savolaista ja kainuulaista.

– Minulla meni aika pitkään ymmärtäessä, että mitä tarkoittaa koppeutuminen. Samoin ihmettelin, että mitenkä helkutin huonoilla autoilla täällä ajetaan, kun aina laitetaan auto. Kainuussa se tarkoittaa hankkimista, Savossa korjaamista. Nämä ovat kuitenkin kivoja piirteitä. Myös savolaiset ovat kieleltään retvakoita. Kainuulainen on rehellinen ja jämpti. Savolaisilla on joitain samoja piirteitä, mutta savolaisen kanssa keskustellessa vastuu siirtyy kuulijalle, Risto hekottelee.

Vaikka Risto onkin kasvanut savolaisjuurista ja kasku tarvittaessa lohkeaa, on yksi tilanne, jossa vastuu ei ole pelkästään kuulijalla.

– Silloin kun olen työpöydän ääressä, olen aina vakavissani. Silloin ei pelleillä. 

Petri Möttönen