Petri ja Pekka Manninen - Isä ja poika kainuulaisten metsäkauppojen asialla

Kajaanin Seudun Metsäpalvelu Oy on yksi maamme vanhimpia toimivia metsäalan yrityksiä. Petri Manninen aloitti yrityksen toiminimenä kahden kaverinsa kanssa vuonna 1994. Vuonna 1996 yhtiömuoto muuttui Oy:ksi ja kaksi vuotta myöhemmin Manninen osti osakekannan itselleen siirtyen ainoaksi yrittäjäksi. Yritys työllistää Petrin, sekä nykyisin myös hänen poikansa Pekan.

– Toiminta koostuu pitkälti perus metsänhoidosta kuten taimikon istutuksista ja hoidosta. Aika paljon tehdään myös metsäsuunnittelua ja tila-arviointeja. Pekka on suorittanut LKV-tutkinnon, joten sen myötä kiinteistönvälitys on tullut mukaan uutena toimintana. Sitä pyritään jatkossa laittamaan enemmänkin jalalle, Petri suunnittelee.

Kiinteistönvälitys on Metsäpalvelun tarjonnassa suhteellisen uusi asia, mutta tuntematonta kenttää se ei suinkaan ole. Yrityksellä on pitkä kokemus kiinteistönvälitykseen liittyvien tila-arvioiden tekemisestä ja monet kiinteistönvälittäjät ovat käyttäneet heidän palvelujaan vuosien varrella.

– Nyt tarjoamme palvelua suoraan asiakkaalle. Teemme arvion kuten ennenkin, mutta nyt hoidetaan myös myyntityö. Tarkoituksena on tarjota kokonaisvaltaisempaa palvelua, Pekka Manninen kertoo.

Teoriaosaamista kokemuksen rinnalle

Pekka valmistui joulun tienoilla metsänhoitajaksi ja on siitä lähtien työskennellyt vakituisesti yrityksessä. Työmaa on kuitenkin entuudestaan hyvinkin tuttu, sillä hän on viettänyt 14-vuotiaasta lähtien kesälomansa isälleen töitä tehden. Nyt hän haluaa tuoda yrityksen toimintaan uusia näkökulmia perinteisiä toimintamuotoja tukemaan.

– Yritän tuoda asiantuntijapuolta mukaan perinteisen metsänhoidon rinnalle, eli korkeampaa osaamista vaativaa suunnittelutyötä ja pidemmälle meneviä analyyseja kannattavan metsätalouden harjoittamisesta. Tuotamme myös vaihtoehtolaskelmia asiakkaille eri metsänkäsittelyvaihtoehtojen kannattavuudesta ja vaikutuksista ympäristö- ja virkistysarvoihin, Pekka kertoo.

Metsänkäsittelystä puhuttaessa nousee usein esiin jatkuvan kasvatuksen periaate. Nykysuuntainen ajattelutapa ja julkinen keskustelu tuppaa helposti lokeroimaan avohakkuun automaattisesti huonojen asioiden laariin. Mannisia hieman arveluttaa näin suorasuuntainen yksinkertaistaminen, sillä tilanne on arvioitava vallitsevien olosuhteiden valossa, eikä mikään yksittäinen periaate toimi yleispätevästi kaikissa tilanteissa.

– Asiasta on saatavilla paljon ristiriitaista tietoa, ja yleensä tiedon tuottajalla on oma lehmä ojassa. Jos taloudellista puolta ajatellaan, on joissain tilanteissa jatkuva kasvatus parempi vaihtoehto. Jossain muussa tilanteessa perinteinen tasarakenteinen metsänhoito voi olla kannattavampaa. Näistä asioista Pekalla on laaja tietämys, Petri kertoo.

– Asia riippuu täysin tilanteesta. Edes metsätilatasolla ei voida suoraan sanoa, kumpi vaihtoehto on kannattavampi. Asiaa on tarkasteltava kuviokohtaisesti ja pitää myös tiedostaa missä ollaan. Keskustelu liikkuu usein hyvin yleisellä tasolla, mutta se mikä toimii Etelä-Suomessa, ei välttämättä toimi ollenkaan Kainuussa ja päinvastoin. Jopa Etelä- ja Pohjois-Kainuun välillä on paljon eroja, Pekka jatkaa.

Ammattilaisen osaaminen varmistaa onnistuneet kaupat kaikille

Virusepidemia ei ole ehtinyt vielä kurittamaan metsäalaa mainittavammin, sillä kartonki ja paperi jatkavat hyvää menekkiään. Mahdollisia uhkia kuitenkin näkyy horisontissa.

– Jos paperiteollisuus hidastuu, näkyy se viiveellä meilläkin. Jos asiakkaat eivät saa puuta kaupaksi, eivät he myöskään osta meidän palveluitamme. Senkin takia yritämme laajentaa tuotepalettiamme ja kehittää uusia palvelumuotoja, jotta pystyisimme palvelemaan entistä laajempaa asiakaskuntaa, Petri kertoo.

Uusien palvelumuotojen kehittelemisessä ja soveltamisessa on ollut hyvänä apuna Metsäkeskuksen tarjoama avoin metsävaratieto. Se sisältää paikkatietoja, jotka kuvaavat metsiä sekä niiden hoitoa ja käyttöä. Metsäkeskus kerää metsätietoa yksityisten henkilöiden tai tahojen omistamista metsistä. Esimerkiksi kuntien ja seurakuntien omistamat metsät eivät kuulu tiedonkeruun piiriin. Metsätietoa voidaan hyödyntää myös esimerkiksi metsien ja metsätalouden alueellisessa suunnittelussa, puuston käyttömahdollisuuksien arvioinnin tukena ja yleisesti metsäelinkeinojen kehittämisessä. Asialla on myös kääntöpuolensa.

– Pyrimme hyödyntämään avointa metsävaratietoa mahdollisimman tehokkaasti operatiivisessa metsäsuunnittelussa ja kiinteistöarvioinneissa. Tämä tarjoaa paljon hyviä mahdollisuuksia, mutta mielestäni aika huolestuttava suuntaus on sellainen, että metsäkiinteistön välittäjät myyvät metsätiloja pelkän avoimen metsävaratiedon perusteella. Avoimen metsävaratiedon kokonaistilavuuden keskivirhe on yleensä vain 20 %, mutta joukkoon mahtuu aina myös isompiakin heittoja. Sen vuoksi kiinteistönvälittäjän tulisi aina tarkistaa kuviotiedot maastossa. Kiinteistönvälityksessä me toimimme siten, että muodostamme avoimen tiedon perusteella mahdollisimman tarkan ennakkoarvion puustosta ja tarkistamme sen maastossa. Näin varmistetaan niin myyjän kuin ostajankin oikeusturvan toteutuminen. Jos puuston määrässä on pahoja virheitä, voi myyjä joutua vastaamaan kauppojen jälkeen asiasta rahallisesti. Tavoitteenamme on tuottaa mahdollisimman turvallinen palvelu kaikille osapuolille, Pekka kertoo.

Metsäkauppoihin Mannisilla on yksi pätevä neuvo ylitse muiden: älkää säästäkö väärästä päästä.

– Puuston määrä myyntihetkellä määrittää metsäkaupan sijoituksena, joten tiedon siitä on oltava mahdollisimman realistinen. Kannattaa aina käyttää ammattilaista tässä asiassa. Vaikka välityspalkkio olisikin sen maksimissaan 4 % kauppahinnasta, voi se tulla moninkertaisena takaisin myyjälle paikkansapitävän puustoarvion myötä. Monet instituutiot ostavat metsää suoraan omistajilta ja markkinoivat edullisuuttaan sillä, että säästät välityspalkkion. Kuitenkin esimerkiksi 100 000 euron metsätilasta 4 000 euron välityspalkkio voi tulla ammattitaitoisen välittäjän kautta viisinkertaisena takaisin. Välityspalkkioon kannattaa siis investoida, varsinkin jos käyttää pätevää välittäjää, Pekka kertoo.

Metsämiehiä toisessa polvessa

Vaikka Pekka onkin työskennellyt yrityksessä teini-iästä lähtien, ei työmaan valinta ollut aivan itsestäänselvä asia.

– Opiskelin vuoden Oulun yliopistossa konetekniikka. Sitten velipoika otti jossain vaiheessa kevättä puheeksi, että yliopistossa voi opiskella myös metsätiedettä. En ollut tällaisesta kuullutkaan, mutta päätin hakea Joensuuhun opiskelemaan. Hyppäys oli aika iso, sillä olin kotiutunut Ouluun hyvin ja opinnot olivat lähteneet käyntiin sujuvasti. Jälkeenpäin voin sanoa, että päätös oli oikea, Pekka muistelee.

Siinä missä Pekka on imenyt metsäinnostuksensa kotikasvatuksen myötä, ei Petrillä ole hajuakaan siitä, mistä hänen oma kiinnostuksensa metsäalaa kohtaan on peräisin.

– Pääsin metsäopistoon vuonna 1988 haettuani sinne monta vuotta. Ei oikeastaan mitään muuta tavoitetta ollutkaan. En tiedä, mistä halu sinne kumpusi. Olen syntynyt ja kasvanut keskellä Kuopion kaupunkia, eikä meillä suvussa ole aikaisemmin ollut yhtään metsäammattilaista. Jostain se kuitenkin tuli. Siihen aikaan ala oli suosittu, ja ensimmäisellä hakukerralla metsäopistoon oli yli tuhat hakijaa. Pikkuhiljaa kerääntyneen työkokemuksen perusteella pääsin lopulta sisään joustavalla valinnalla. Paperini eivät olleet mitenkään huonot, mutta hakijoita oli todella paljon, Petri toteaa.

Metsä kutsuu myös vapaapäivinä

Manniset saavat metsästä leipänsä, mutta myös vapaapäivät tuppaavat olemaan metsäaiheisia. Metsä on lähellä kainuulaista sielunmaisemaa, sillä muunlaisia maisemia täältä on hankala löytää.

– Kylläpä ne tahtoo olla harrastukset koko perheellä luontoon liittyviä. Syksyisin metsästetään ja kalastus on myös aina jollain tavalla mukana kuviossa. Liikutaan yleensäkin luonnossa ja marjastetaan, sellaista perikainuulaista hommaa. Vaikka työpäivä meneekin metsässä, tulee sinne lähdetyksi myös viikonloppuisin, Petri kertoo.

Monia kehitysmahdollisuuksia

Metsäalan toimintaedellytykset Kainuussa ovat nykynäkymien valossa hyvät. Puun menekki kiertää sykleissä ja välillä aaltoilee voimakkaastikin, mutta kuva kokonaiskehityksestä on positiivinen. Tulevaisuus riippuu myös teollisuuden investoinneista.

– Metsäsektorin alkutuotanto on täällä vahva työllistäjä. Toivotaan, että toimintaedellytykset muutenkin säilyvät ja puunhankinta pysyy kannattavana. Olisi hienoa, jos saataisiin vaikkapa Paltamoon se uusi laitos mistä on jo vuosia puhuttu. Se loisi lisää työpaikkoja maakuntaan, Pekka arvelee.

– Paperitehdas on lakkautettu jo kymmenisen vuotta sitten, mutta työllisyysnäkymät ovat meidän kohdallamme säilyneet ihan hyvinä. Syklisyys ei heijastu metsänhoitopuolelle niin voimakkaana, mutta esimerkiksi koneyrittäjät ovat hieman vaikeuksissa. Sellutehdas olisi alueelle hyvä piristysruiske kun puun menekki ei olisi niin kovassa aaltoliikkeessä, Petri toteaa.

Kainuun väestörakenne on senioripainotteinen ja alati vanheneva. Monien alojen kannalta asiassa ei ole hirveästi hurraamista, mutta metsäpalveluiden menekkiä se voi hyödyttääkin.

– Metsäpalveluille tulee olemaan tulevaisuudessakin kysyntää. Monia metsänomistajia alkaa poistumaan keskuudestamme luonnollista kautta, ja usein Etelä-Suomessa asuvat perikunnat tarvitsevat paikallista osaamista tilojen arvioinneissa ja myymisessä, Manniset toteavat.

Kehitysmahdollisuuksia Kainuussa olisi Mannisten mukaan enemmänkin, sillä raaka-aine täällä on maailman parasta.

– Vaikka sellutehdasta ei saataisikaan, olisi jatkojalostuksessa paljon muita mahdollisuuksia. Esimerkiksi kuhmolainen CrossLam on massiivielementtien tuotannossa maailman huippukärkeä. Sellaisia tarvittaisiin enemmän, ja siihen olisi mahdollista vaikuttaa maakunnan tasolla poliittisella päätöksenteolla. Pitäisi luoda parempia toimintaedellytyksiä puunjalostuksen kilpailukyvyn parantamiseksi. Myös alkutuotanto elää sillä, että tuotteelle on markkinoita. Mitä enemmän tästä kaikesta jää omaan maakuntaan, sitä parempi, Pekka sanoo.

Savosta junantuomana Kainuuseen sijautunut Petri on toiminut maakunnan yrittäjäkentässä jo neljännesvuosisadan verran. Paljonkaan ei ole jäänyt huonoa sanottavaa tästä ajasta.

– Kainuussa on ollut mukava yrittää. Ihmiset ovat todella mukavia ja toimintaympäristö on ollut kaikin puolin hyvä alusta lähtien. Täällä on puhdasta ja turvallista. Kaikelle tällaiselle osaa antaa enemmän arvoa sitä mukaa kun ikää tulee lisää. Minulle on tärkeää, että saan elää maailman parhaassa paikassa, Petri toteaa.

Lisätietoja löytyy Metsäpalvelun nettisivuilta osoitteessa www.kajaaninmetsa.fi

Petri Möttönen

Jari Tolonen - Vaatimattomuus maakunnan voimavarana

Kaupunginjohtaja Jari Tolonen kertoo Kajaanin alkuvuoden sujuneen suunnitelmien mukaisesti. Kevään myötä kuvioihin toki tuli uusia ja ennenkuulumattomia haasteita, mutta ne koskettavat koko maailmaa Kajaanin lisäksi. Viime vuodestakaan ei jäänyt hirveän paljon kiroilun aiheita, vaikka vuosi olikin monella tapaa eriskummallinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Kajaani ja Sotkamo hankkivat hieman puskuria myymällä Loiste-osuutensa.

– Viime vuosi oli taloudelliselta näkökannalta poikkeuksellinen vuosi. Siinä oli kaikenlaisia epätyypillisyyksiä. Kunnat eivät esimerkiksi saaneet kaikkia luvattuja verotuloja verokortti- ja tulorekisteriuudistusten takia. Sitten meillä oli tilapäinen tuloerä Loiste-kauppojen myötä. Varauduimme perustalouden korjaamiseen ja loppusyksy oli hyvinkin töisevä, Tolonen luettelee.

Viime vuotta leimasi myös soteverojen paisuminen yli kuntien kantokyvyn lähes kaikkialla maassa. Helsingin kaupunki pärjäsi, mutta muualla maassa oltiin helisemässä. Tolonen toteaa tämän tarkoittavan tarvetta yhteistyön tiivistämiselle Kainuun kunnissa.

– Meidän on yhdessä mietittävä, miten saataisiin pidettyä oma sotetoiminta. Keskiössä on tietysti uusi sairaala ja se, miten sitä pystytään hyödyntämään tässä kuviossa. Tarkasti seuraamme, millä vauhdilla valtakunnan tason soteuudistukset toteutuvat ja miten ne vaikuttavat, Tolonen sanoo.

Metsästä kunnantoimistoon

Jari Tolonen on paljasljalkainen kainuulainen. Hän on syntyisin Ristijärveltä ja tehnyt suurimman osan työurastaan kotoisissa maisemissa.

Ennen kunta-alalle hakeutumistaan hän työskenteli paperi- ja selluteollisuuden palveluksessa. Varsinainen työmaa sijaitsi tuolloin itärajan tuolla puolen. Metsätöistä hän siirtyi Suomussalmen elinkeinojohtajaksi. Ensimmäinen kunnanjohtajan vakanssi oli sen jälkeen Sotkamossa, mistä hän siirtyi vähäksi aikaa Savon puolelle Siilinjärven kunnanjohtajaksi. Kajaanin kaupunginjohtajana hän aloitti vuonna 2009 voitettuaan valtuuston äänestyksen Kuusamon kaupunginjohtaja Timo Halosta vastaan äänin 28-23. Koulutukseltaan hän on maatalous- ja metsätieteiden sekä kauppatieteiden maisteri.

Mikä sitten sai yksityisen sektorin metsämiehen hakeutumaan kunnalliselle alalle?

– Se onkin vähän jännä juttu, jota en itsekään ole oikein saanut selville. Koulutukseni ei varsinaisesti suuntautunut kunta-alalle ja muutenkin kunta organisaationa oli minulle aika vieras käsite. Sattumoisin huomasin, että kunnissa työskentelee myös elinkeinojohtajia. Työnkuva vastasi mielestäni hyvin pitkälle yrityksessä työskentelyä. Keskustelin asiasta Kuusamon elinkeinojohtajana toimivan opiskelukaverini kanssa ja hän kertoi, että koulutus vastaa tehtävään erittäin hyvin jos vain elinkeinoelämä ja yritysasiat kiinnostavat. Suomussalmella sattui olemaan virka avoinna, joten hain sitä ja tulin valituksi tehtävään. Entiseltä työpaikalta sain vuoden aikaa palata takaisin, jos kunta-ala ei tunnukaan sopivalta. Sitä optiota ei tarvinnut käyttää. Joku sellainen tässä kai on, että koen pystyväni tekemään jotain yhteisen hyvän eteen tässä työssä, Tolonen pohtii.

Kauppatieteiden tutkinto antaa hyvää pohjaa myös kaupunginjohtajan tehtävissä tarvittavaan talouspuolen hallintaan. Kyky numeroiden pyörittelyyn ei kuitenkaan ole Tolosen mielestä se olennaisin kaupunginjohtajalta vaadittava ominaisuus.

– Olennaisinta on se, että tulee erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Numerot, talous ja henkilöstön johtaminen ovat yksittäisiä näkökulmia, mutta ylipäänsä on tärkeintä pystyä hoitamaan erilaisia asioita erilaisten ihmisten kanssa. Kaupunginjohtaja on eräänlainen yleismies-jantunen, käytännössä joka päivä tulee jotain erilaista, hän kertoo.

Kaupunginjohtajana menestyminen vaatii joustokykyä, mutta yhtälailla myös sopivan määrän itsepäisyyttä.

– Oma näkemys täytyy olla selvillä. Jos täysin tuuliviirinä kuuntelee kaikki neuvot ja pyynnöt joka suunnasta, ei siitä tule mitään. Vaikeuksiin tosin joutuu myös, jos pitää liian tiukasti kiinni omista näkemyksistään, Tolonen sanoo.

Rauhallista vapaa-aikaa

Kaupunginjohtajan työajat ovat vaihtelevia ja epätyypillisiä. Monesti on myös ilta- ja viikonloppumenoja. Työnkuva on sellainen, että ajatuksia voi olla vaikea saada irti työasioista iltaisinkaan.

– On ihan hyvä varoa, ettei kaikki vapaa-aika mene työasioita valmistellessa, mutta en toisaalta koe mitään pakottavaa tarvista tehdä tiukkaa rajaa työ- ja vapaa-ajan välillä. Saatan joskus viikonloppunakin pistäytyä työpaikalla lukemassa sähköposteja. Kun tietää, ettei tässä ole pakko olla, on se välillä hauskaakin, Tolonen sanoo.

Silloin kun työasiat heitetään narikkaan, ei kaupunginjohtajalla ole tiedossa hurjasti menoa ja meininkiä. Paremminkin pyritään hidastamaan.

– Vuosilomathan minulla on kuten muillakin. Silloin täytyy pyrkiä rauhoittumaan ja ottamaan omaa aikaa. Mieluiten olen kotona. Teen kotiaskareita ja lueskelen. Omakotitalossa riittää aina jotain puuhastelua talon tai pihan kanssa. Välillä voi ihan reilusti vain katsella telkkaria yhden illan. Se on hyvää vastapainoa, sillä työasioista on vaikea päästää kokonaan irti, Tolonen toteaa.

Kainuulainen erottuu porukassa

Tolonen pitää omaa kainuulaisuuttaan eräänlaisena perusarvona. Hän kertoo tehneensä muualla maassa kulkiessaan havaintoja, joiden mukaan kainuulaisuudessa todellakin erottuvat omat erikoispiirteensä. Usein muualta kotoisin olevat ovat arvanneet hänet kainuulaiseksi jo pelkän olemuksen perusteella.

– Kainuulainen tulee toimeen mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tämä kävi ilmi Helsingin yliopistossa, kun olin tekemässä metsätieteiden tutkintoa. Siellä Suomen heimot ja alueet erottuivat vähän kuin Tuntemattomassa sotilaassa. Kainuulaiset eivät muodostaneet tiukkoja kuppikuntia eivätkä pitäneet niin kovin lukua siitä, kenen kanssa olivat tekemisissä. Muodostui sellainen kuva, että muualla Suomessa kainuulaisuutta arvostetaan enemmän kuin Kainuussa. Kainuulaista pidetään sopivalla tavalla vaatimattomana, ystävällisenä ja asioita aikaansaavana, Tolonen arvelee.

Vaatimattomuus onkin juuri se seikka, jonka moni kainuulainen varmasti allekirjoittaisi hyveenään, jos vain vaatimattomuudeltaan kehtaisi. Vanha viisauskin toteaa kainuulaisen uskovan vain ulkopuolisten kehut. Myös kaupunginjohtaja Tolonen pitää oikeanlaista vaatimattomuutta kohtuullisissa määrin positiivisena ominaisuutena, mutta sitä ei pitäisi päästää itseisarvolliseksi pääasiaksi.

– Meillä on paljon hyviä asioita, joita pitäisi mainostaa ja tuoda esiin. Markkinapelleiksi ja kovin hirveiksi itsekehujiksi meistä ei kuitenkaan taida olla. Jotain säilyttämisen arvoista pienessä pidättyväisyydessä siis on. Liika omahyväisyyskään ei näytä hyvältä, Tolonen toteaa.

Kotiseutuylpeys yleistyy

Vielä joitain vuosikymmeniä sitten vallalla oli enemmän ajattelutapaa, joka laittoi maalaiset häpeilemään juuriaan. Tästä on päästy pitkälti eroon nykypäiviin tultaessa. Kenties syynä on jatkuva maailman pieneneminen informaatioteknologian ottaessa valtavia harppauksia. Kotiseutu nähdään eräänlaisena turvasatamana maailman tietotulvan keskellä. Myös monet paikkakunnat nostavat markkinoinnissaan esille omia erityispiirteitään.

Tolonen arvelee Kainuulla olevan hyviä valttikortteja, kun markkinoidaan uusia kotikontuja tiiviiseen kaupunkielämään kyllästyville. Toisinaan negatiivisina puolina kainuulaisuuteen liitettävätkin asiat kuitenkin ovat vain kolikon kääntöpuolia sille, että täällä arvostetaan toisen yksityisyyttä ja henkilökohtaista tilaa.

– Kainuussa on helppo olla ja asua. Muualta tulevien on helppo sijautua tänne ja varsinkin jos on valmiiksi jokin kosketuspinta, tuntee täällä olonsa kotoisaksi nopeasti. Harvemmin enää nousee esille negatiivisia puolia, kuten taipumusta kyräilyyn ja kateuteen sekä siihen, että piirit ovat jossain määrin pienet. Olen ylpeä siitä, että voin sanoa olevani syntyperäinen kainuulainen ja olen sitä pitänyt tietynlaisena perusarvona. Olen saanut tehdä suurimman osan työurastani kotimaisemissa, eikä ole ainakaan ollut mitään raivokasta tarvetta pyrkiä eroon maakuntaidentiteetistä tai piilotella sitä.

Petri Möttönen

Jukka-Pekka Klemetti - Metsämies kaikilla mahdollisilla tavoilla

Metsänhoitoyhdistys Kainuu ry:n nykyinen toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Klemetti aloitti työnsä viime vuoden lokakuussa. Pitkäaikainen toiminnanjohtaja Heikki Meriläinen ilmoitti edeltävänä keväänä jäävänsä eläkkeelle, ja Klemetti tiesi välittömästi haluavansa johtajan paikalle.

– Ajattelin heti, että tämä on loistava mahdollisuus päästä toteuttamaan metsäalan osaamistani erityisesti kainuulaisten metsänomistajien edunvalvonnan näkökulmasta. Tunsin tämän työn tärkeäksi ja sellaiseksi, jota oikeasti haluan tehdä, Klemetti kertoo.

Paltamolainen Klemetti ehti ennen nykyistä tehtäväänsä kerätä vankan kokemuksen alalta. Hän toimi kahdenkymmenen vuoden ajan UPM:n metsäosastolla erilaisissa esimiestehtävissä. Tutuksi tulivat puunkorjuun, kuljetuksen, metsäenergian, metsänhoidon, puukaupan ja resurssienhankinnan esimiestehtävät, eli käytännössä koko kirjo tuli läpikäydyksi. Nykyinen tehtävä ei käytännössä poikkea entisestä mitenkään muuten, mutta näkökulma on vaihtunut teollisuuden puunhankinnasta yksityisen metsätalouden kannattavuuteen ja metsänomistajien edunvalvontaan.

– Tyypillinen työpäiväni on hyvin pitkälti sitä, että luon organisaatiolle mahdollisuuksia toteuttaa metsänomistajien edunvalvontaa. Käytännössä se on henkilöiden ja asioiden johtamista, yhteistyösopimusten suunnittelua, yritysyhteistyön kehittämistä sekä edunvalvontaan liittyviä toimenpiteitä. Kaiken kaikkiaan ihan normaalia esimiestyötä, Klemetti kertoo.

Metsänhoitoyhdistys on metsänomistajien etujärjestö, eli kaikki palvelut tuotetaan metsänomistajille ilman voittotavoitetta ja toiminnanjohtajan esimiehenä toimii metsänomistajista koostuva hallitus. Tavoitteena on hyvä metsänhoito uudistamisesta puunkorjuuseen ja lähtökohtana suunnitelmallinen metsäomaisuuden hoitaminen. MHY auttaa metsänomistajaa päätehakkuun jälkeisestä uudistamisesta joko luontaisesti tai istuttamalla taimet. Taimikon hoidosta, heinän torjunnasta ja raivauksesta huolehditaan valitun puulajin kasvun varmistamiseksi. Harvennus- ja päätehakkuista huolehditaan suunnitelmallisesti.

MHY:n metsäpalveluihin kuluu puukaupan hoitaminen sekä tarvittaessa korjuupalvelut metsänomistajan puolesta. Neuvonta ja metsäomaisuuden juridiset palvelut kuuluvat myös palveluvalikoimaan. Metsänhoitoyhdistykset keräävät vapaaehtoista jäsenmaksua, jonka maksaa kaksi kolmasosaa metsänomistajista. Yhdistykset päättävät itse jäsenmaksusta. MHY Kainuuseen kuuluu Paltamo, Ristijärvi, Kuhmo ja Kajaani. Liikevaihto on noin neljä miljoonaa euroa. Jäsenmaksu on vuodessa 75 euroa.

Metsätaloudella ilmastonmuutosta vastaan

Taloudellisessa mielessä kainuulainen metsätilallinen on Klemetin mukaan kohtalaisen hyvissä asemissa. Puulle on tulevaisuudessa hyvin kysyntää.

– Maakuntaan suunnitteilla olevat teollisuuden investoinnit, erityisesti sahapuolelle, luovat pohjaa hyvälle kysynnälle, mutta erittäin tärkeänä näen myös valtakunnallisen tason investointien vaikutuksen kuitupuun kysyntään. Se varmasti parantaa jatkossa kainuulaisen metsänomistajan asemaa, Klemetti arvelee.

Metsänhoidossa suurimmat haasteet ovat puunkorjuussa ja metsänhoidossa. Sopivaa työvoimaa on rajallisesti saatavilla, mikä hankaloittaa metsätöitä. Tilanne on jonkin verran korjaantunut ulkomaisen hyvän työvoiman saatavuuden myötä. Kemera-tuki metsänhoitotöihin on ollut vuonna 2018 50 miljoonaa euroa valtakunnallisesti. Siitä Kainuun maakunnan osuus on ollut 5,8 miljoonaa euroa. Viime vuonna tukea on jäänyt käyttämättä.

Toinen uhkakuva muodostuu ilmastokeskustelun myötä metsänomistajille jatkuvasti kasaantuvista paineista. Usein keskuteluissa pyritään lyömään metsänomistajan otsaan konnan leimaa, kun hakkaavat metsää vaikka ilmasto lämpenee.

– Minä näen ja koen asian hyvin pitkälti siten, että itse asiassa metsätalous on ratkaisu ilmasto-ongelmaan. Mitä enemmän metsiä hoidetaan, sitä paremmin ne kasvavat ja sitovat sitä myöten enemmän hiiltä. Hyvin hoidetusta metsästä saa aina sellaisia tuotteita, että hiilen kiertoaika pitenee ja siten edesauttaa hiilinielun syntyä, Klemetti toteaa.

Kainuussa asiat ovat Klemetin mukaan keskimäärin hyvällä tolalla, vaikka rästissä onkin jonkin verran töitä, jotka edesauttaisivat metsän kasvamista.

– Erityisen tärkeitä työlajeja ovat erilaiset taimikonhoitoon liittyvät toimenpiteet, joissa meillä on paljon tekemätöntä työtä. Kun nämä jäävät tekemättä, metsät riukuuntuvat ja niiden taloudellinen merkitys pienenee. Samoin metsästä saatavat tuotteet ovat heikkolaatuisempia, jolloin vaarana on niiden lyhytkiertoinen hyödyntäminen polttamalla tai selluksi. Tällöin pitkäaikaisia tukkipuusta syntyviä tuotteita ei tule. Lyhytnäköisesti syödään tulevaisuuden tuotot pois. Arvopuun osuus pienenee ja tuottoprosentti jää alhaiseksi, Klemetti sanoo.

Metsämies kiireestä kantapäähän

Klemetti on kasvanut metsässä ja tehnyt siellä koko työuransa poislukien lyhyt rupeama armeijan leivissä. Metsätalousinsinööriksi hän valmistui vuonna 1999. Paitsi työ-, myös vapaa-aika kuluu rattoisimmin metsän siimeksessä. Klemetti kertoo metsästelevänsä paljon koiriensa kanssa sekä muutenkin hankkivansa kaikenlaisia metsän antimia; kalaa, marjoja ja sieniä.

– Ensimmäisiä lapsuudenmuistojani on se, kun olen vanhempien mukana rankametsässä kirveen kanssa. Metsätilallisen poikana kaikki työt taimien istuttamisesta ja raivaamisesta polttopuun hankintahakkuisiin ovat tulleet hyvinkin tutuiksi nuoruusvuosien aikana. Ensimmäiset palkkatyöt olivat metsän istuttamista kahtena kesänä. Minulla on aina ollut vahva halu metsäalalle sekä näkemys siitä, että metsäalalla on parhaat työpaikat. Metsäluonto on erittäin merkittävässä osassa kokonaishyvinvointiani ajatellen, Klemetti tiivistää.

Petri Möttönen

Mika Kilpeläinen - Sotkamolla takanaan monella tavoin onnistunut vuosi

Vuosi 2019 oli Sotkamon kunnalle varsin onnistunut. Kunnanjohtaja Mika Kilpeläinen nostaa yhdeksi vuoden kohokohdista onnistuneet sähköyhtiökaupat. Kajaani ja Sotkamo myivät keväällä omistamastaan Loiste Oy:stä 33,9 prosenttia kahdelle ulkomaalaiselle sijoitusyhtiölle, ruotsalaiselle Infranodelle ja ranskalaiselle Mirovalle. Kauppasumma oli 200 miljoonaa euroa, josta Kajaani sai 150 ja Sotkamo 50 miljoonaa. Kauppa oli sikälikin hyvä, että Kunnat pysyvät edelleen sähköyhtiön pääosakkaina. Kajaanin omistusosuus on nykyisin 50,1 ja Sotkamon 16 prosenttia, joten päätösvalta ei omistajaa vaihtanut.

– Vuosi oli kaiken kaikkiaan hyvä. Sähköyhtiökaupoista tulee hyvää taseeseen useampi kymmenen miljoonaa euroa. Muutenkin tehtiin isoja päätöksiä rakentamisen ja investoinnin suhteen. Verotulojen suhteen talousarvio toteutui kuten olimme suunnitelleet, ehkä jopa hieman ylikin. Matkailussa viime vuosi oli meillä ennätysvuosi, mikä voidaan myös lukea positiivisten asioiden joukkoon, Kilpeläinen sanoo.

Kuluneen vuoden lopulliset tilastot eivät ole vielä valmistuneet, mutta suuntaviivat ovat hyvinkin selvillä; Sotkamo ahdistelee matkailualalla valtakunnan kärkeä. Paikkakunnalla yövyttiin vuoden aikana lähes 800 000 kertaa. Se on viidenneksi eniten koko Suomessa. Edellä ovat vain Helsinki, Vantaa, Turku ja Tampere. Kilpeläinen arvelee hyvän nykytilanteen juontavan juurensa vuosikymmenten mittaiseen työrupeamaan, jonka varrelle mahtuu myös epäonnistumisia.

– Sotkamo oli alunperin maaseutupitäjä, jonka hyvinvointi perustui maatalouteen ja meijeritoimintaan. Vuosien varrella on pystytty mukautumaan maailman muuttumiseen eikä olla jääty murehtimaan esimerkiksi meijeritoiminnan tai vaikka ison työllistäjän Incapin loppumista. Aina on löytynyt jotain uutta korvaamaan aikaisempia hyväntuojia. Osansa asiassa on ollut päätöksenteolla, kuten myös oma osansa yrityksillä ja yrittäjillä. Matkailun on tämän päivän tasolle nostanut Katinkullan liikkeellelähtö ja Lindemanin siellä aikoinaan tekemä työ. Se on vetänyt imussaan koko matkailualan nykytilanteeseen, Kilpeläinen kertoo.

Yrityskenttä voi hyvin

Isoimmat konkreettisesti näkyvät asiat Sotkamossa ovat tänä vuonna Vuokatti-areenan rakennusten aloittaminen sekä uuden koulurakennuksen kilpailutukseen saattaminen.

– Joka vuosi on myös muistettava, että lopulta suurin asia on peruspalveluiden tuottaminen, että koulut ja päiväkodit pysyvät toiminnassa, tiet ovat ajettavassa kunnossa, hanoista tulee vettä ja likainen vesi lähtee pois. Nämä ovat asioita joihin kiinnitetään huomiota vasta sitten kun ne puuttuvat, mutta kuitenkin niissä on joka vuosi kunnallinen pääpanoksemme euromääräisesti tarkastellen, Kilpeläinen toteaa.

Kirkonkylän kehittämiseen tullaan Sotkamossa laittamaan tänä vuonna paljon paukkuja. Ensiksi on tehtävä vahva suunnitelma toimenpiteistä, mutta joka tapauksessa Sotkamon kunta haluaa pitää molemmat taajamat, Vuokatin ja Kirkonkylän, tasavertaisina kehityskohteina. Kunnan valttikorttina toimivaan matkailuyrittäjyyteen on luonnollisesti panostettava lujaa, mutta se ei saisi tapahtua muun yritysalueen kustannuksella. Yrittäjäjärjestön ja yritysten kanssa käytävä aktiivinen keskustelu on kunnanjohtajan arkityötä. Kilpeläinen kertoo kommunikaation toimivan pääsääntöisesti hyvin.

– Perustasolla keskusteluyhteys toimii hyvin, mutta tietysti aina löytyy kehitettävää puolin ja toisin. Hankinta-asioiden lisäksi eniten keskusteluttavat kehitysasiat ja niiden tasapaino. Matkailuyrittämiseen tehdään paljon satsauksia, mutta samalla ei saa unohtaa muuta yritystoimintaa, joka esimerkiksi tuottaa palveluja Kirkonkylässä. Nämä asiat vaativat jatkossakin jatkuvaa keskustelua ja kehittämistä, kunnanjohtaja toteaa.

Keskustelun lisäksi Sotkamolla on käytössään konkreettisempiakin keinoja tukea yritysmaiseman hyvinvointia. Keinot on todettu käytännössä hyvin toimiviksi.

– Kainuun tasolla Sotkamon yrityskenttä on voinut viime vuodet erittäin hyvin. Täällä syntyy vuositasolla kolmisenkymmentä yritystä enemmän kuin lakkaa. Kunta pyrkii tekemään oman osuutensa esimerkiksi tarjoamalla väliaikaista rahoitusta yritysryhmähankkeiden omavastuisiin, sillä rahoitukset niihin tulevat aina jäljessä. Työllistämisen osalta meillä on palkkaamiskynnyksen madaltamiseksi käytössä ns. Sotkamo-lisä, joka maksetaan työllistämistuen päälle sellaiselle yritykselle, joka palkkaa pitkäaikaistyöttömän, Kilpeläinen luettelee.

Maakuntaa eteenpäin järkevällä yhteistyöllä

Maakuntien tulevaisuus on monessa suhteessa nykyisin huojuvalla perustuksella. Yli puolet kuntien rahoista menee sotepalveluiden järjestämiseen. Kuntien maksukyky on rajallinen, mutta palveluita tarvitaan. Miten pystytään löytämään yhteistyökuvio, jossa rahat riittävät ja palvelutaso on riittävä?

– Siinä se on iso tulevaisuuden haaste, että miten rahat riittävät ja miten rahalle saadaan vastinetta. Jos siihen ei pystytä vastaamaan, tulee arvioitavaksi, onko maakunnallamme ollenkaan edellytyksiä jatkaa pitkällä tähtäimellä. Jos rahat eivät riitä välttämättömien palveluiden järjestämiseksi, tarkoittaa se sitä, että jotain on tehtävä täysin toisella tavalla. Jos minulla olisi tähän ongelmaan yksinkertainen ratkaisu, olisin sen tuonut jo esille ja sitä kovasti ajaisin. Hyvään suuntaan kuitenkin ollaan sikäli menossa, että asiasta keskustellaan avoimesti kuntien palvelurakennetta tarkasteltaessa, Kilpeläinen sanoo.

Kainuun kuntien välistä yhteistyötä ja -ymmärrystä on Kilpeläisen mielestä syytä lisätä silloin, kun se järkevällä tavalla palvelee kulloistakin tarkoitusta.

– Lähtökohtaisesti jokainen kunnanjohtaja ja kuntapäättäjä pitää aina ensisijaisesti oman kuntansa puolia, mutta tässä asiassa on syytä pystyä ajattelemaan laajemminkin. Jos jokainen tuijottaa vain omaan napaansa, ei kukaan suostu karsimaan mistään palveluista. On pakko katsoa vähän kuntarajojen yli, ja toivon mukaan sieltä löytyy yhteinen näkemys, miten Kainuuta saadaan vietyä eteenpäin, Kilpeläinen toivoo.

Jo toteutunut yhteistyö naapureiden kanssa toimii sulavasti. Pelkästään omaa itseisarvoaan palveleva yhteistyö on kuitenkin sudenkuoppa, joka on hyvä väistää. Kilpeläinen katsoo asiaa pragmaatikon silmin.

– Esimerkiksi Kuhmon kanssa on hyvää yhteistyötä. Järjestämme Kuhmon kansalaisopistotoiminnan ja Kuhmo järjestää meille musiikkiopiston toiminnan. Kajaanin kanssa on paljon yhteistä toimintaa esimerkiksi edunvalvonnan ja liikenneasioiden parissa, sillä olemme pitkälti samaa työssäkäyntialuetta. Jatkossa yhteistyötä kuntien välillä voitaisiin kehittää esimerkiksi lupakäsittelyissä ja muissa sähköisissä asioinneissa. Täytyy kuitenkin muistaa myös se, että Kainuussa välimatkat ovat pitkiä ja moni päätöksentekoon liittyvä asia vaatii tarkempaa paikallistuntemusta ja fyysistä läsnäoloa. Rakennusvalvontaa ei voi oikein konttorin pöydältä toiseen kuntaan tehdä, Kilpeläinen toteaa.

Urheilusta oppeja työelämään

Urheilun ystävät muistanevat Kilpeläisen myös pesäpallokentiltä. Hän pelasi urallaan yhteensä 105 pääsarjan ottelua Sotkamon Jymyn, Oulun Lipon, Joensuun Mailan sekä Imatran Pallo-Veikkojen joukkueissa. Viimeisen kautensa pelaajana Kilpeläinen pelasi vuonna 2005, jonka jälkeen siirtyi valmennus- ja pelinjohtajatöihin. Kaudella 2006 hän toimi Sotkamon Jymyn 2. pelinjohtajana ja valmentajana. Kilpeläinen siirtyi Joensuuhun pelinjohtajaksi kaudeksi 2010 Mikko Hylkilän paikalle. Hän on aiemmin toiminut myös Sotkamon Jymyn A- ja B-poikien pelinjohtajana. Kunnanjohtajaksi hänet valittiin huhtikuussa 2016. Kunnallispolitiikasta sinänsä hän ei ole koskaan kummemmin kiinnostunut.

– Politiikkaan ei ole ikinä tullut lähdetyksi. Tulin kunnalle töihin 20 vuotta sitten, ensin opettajaksi ja siitä edennyt vähän kuin Uuno Turhapuro armeijassa. Olin koulun varajohtajana, vararehtorina ja rehtorina, sitten perusopetuksen johtajana ja sivistysjohtajana ennen kunnanjohtajaksi tulemista. Minkäänlaista poliittista tai puoluetaustaa minulla ei ole, Kilpeläinen kertoo.

Pesäpallolla on vielä tänäkin päivänä tilaa kunnanjohtajan kalenterissa kesän saapuessa.

– Kesällä aina innostuu. Kesä- ja heinäkuu harjoitellaan ja Sotkamon porukalla on osallistuttu yli 35-vuotiaiden SM-turnaukseen jo kymmenen vuoden ajan. Tietysti myös katsomossa. Ihan kaikkia kotipelejä ei tule katsotuksi, mutta kuitenkin monta peliä kesässä sekä tietysti ratkaisupelit, Kilpeläinen sanoo.

Sotkamossa tapahtuu urheilun saralla ympäri vuoden. Talvella on monenlaista toimintaa hiihtolajeihin liittyen. Ensi vuoden helmikuussa järjestetään Sotkamossa Euroopan nuorten talviolympiafestivaali. Paikalle saapuu yli 2 000 kilpailijaa. Kunnanjohtaja Kilpeläinen toimii järjestelytoimikunnan puheenjohtajana.

– Tämän eteen on tehty töitä jo vuosia ja tehdään tiiviisti vielä vuosi, että saadaan hyvät kisat järjestetyksi, hän toteaa.

Kilpeläinen sanoo pelivuosista parhaina käteen jääneinä asioina ensimmäiseksi mieleen tulevan kaikki ystävyys- ja kaverisuhteet jotka niissä kuvioissa syntyivät. Sieltä on edelleenkin hyviä tuttuja ympäri Suomen monessa hommassa. Pesäpalloilijan ura valmisti omalla tavallaan kunnanjohtajankin hommiin.

– Siellä oppi tekemään ja olemaan monenlaisten eri ihmistyyppien kanssa. Niin joukkueurheilussa kuin työelämässäkin kaikki ihmiset ovat erilaisia ja tekevät asioita eri tavalla. Silti ne voivat päästä yhdessä hyvään lopputulokseen. Kun yhdessä hoidetaan asioita, on negatiiviset seikat syytä käsitellä oman porukan kesken hiljaisesti, eikä rummuttaa niitä isosti julkisuudessa. Positiivisuuden kautta onnistuu paremmin ja kun saman päämäärän eteen tehdään määrätietoisesti työtä, näkyy myös tuloksia.

Petri Möttönen

Eero Leinonen - Aidon kainuulaisen pelimanniperinteen viimeisiä soihdunkantajia

Eero Leinosta voi hyvällä syyllä sanoa elämäntapapelimanniksi. Paltamolaislähtöinen, sittemmin sotkamolaistunut 73-vuotias viuluniekka vietti tänä vuonna vuonna 60-vuotistaiteilijajuhlaansa. Hieman vajaat kaksi kolmannesta koko soittourasta on kulunut tiiviisti Paltamon Pelimannien kanssa kansanmusiikin parissa, ja samalla lanssilla sestominen jatkuu vielä tänäänkin. Soittokokemusta on sen lisäksi ehtinyt kerääntyä varsin laajasti lavatanssien kulta-aikoina populäärimpääkin musiikkia tanssikansalle rimpautellessa. Näissä ilakointi-iltamissa Eeron työkaluna toimi pääasiallisesti sähköurku, mutta viulu on lopulta se soitin, mistä kaikki sai alkunsa ja mikä kaikkea vieläkin kantaa eteenpäin. Eero on viimeinen Paltamon Pelimannien riveissä toimiva perustajajäsen pitkäaikaisen johtajan Mikko Syrjäsen jättäydyttyä sivuun terveyssyiden vuoksi toissa syksynä. Paltamon Pelimannit perustettiin kansalaisopiston piiriksi syksyllä 1980. 

– Vaimoni oli kuullut työkaveriltaan, että tällainen piiri on alkamassa. Menin paikalle, tapasin Mikon ja siitä se lähti, Eero muistelee. 

Tuolloin suomalainen musiikkimaailma eli 70-luvun jäljiltä uuden kansanmusiikkiaallon jälkimaininkeja ja suosio oli jotain muuta kuin nykyisin. Parhaimmillaan Pelimanneissa soitti toistakymmentä muusikkoa soitinvalikoiman vaihdellessa viulusta huiluun ja haitarista ja kontrabassoon polkuharmooniakaan unohtamatta. Uuden vuosituhannen taitteeseen tultaessa kokoonpano oli vakiintunut kahden viulun, urkuharmoonin ja kontrabasson muodostamaksi kvartetiksi. Ohjelmistoon kuuluivat tietysti pelimannimusiikin keski-pohjalaiset standardit, mutta myös vähemmän tunnettuja lappilaisia pelimannisävelmiä. Omaleimaisimman rungon Paltamon Pelimannien ohjelmistoon on kuitenkin aina muodostanut muualla maassa huonosti tunnettu, ehkä jopa hieman väheksytty kainuulainen kansanmusiikki, varsinkin sen kirkkain tähti, hyrynsalmelainen Lauri Keränen eli Ressan Lassi soitteineen. Kainuun toistaiseksi ainoana mestaripelimannin arvonimen saavuttanut Keränen oli eläessään Eerolle hyvinkin tuttu soittokaveri ja ystävä. Ressan Lassi siirtyi ajasta iäisyyteen vuonna 2006. 

– Lassi oli hyvin ystävällinen ja mukava ukkeli. Hän oli sanavalmis ja puhelias mies, mutta ei mielellään korostanut itseään. Oli muita soittajia kohtaan oikein laatuunkäypä mies, Eero kertoo. 

Kainuulaisen perinnemusiikin vähäisen arvostuksen Eero arvelee johtuvan ainakin osittain sen tinkimättömästä perinnepuhtaudesta, mikä taiteellisesti hienostuneeseen korvaan voi kuulostaa huonolla tavalla vanhanaikaiselta. Samainen kansanläheinen rahvaanomaisuus on kuitenkin myös ominaisuus, joka viehättää ja tekee musiikista omansa kuuloista. Kainuulainen kansanmusiikki ei ole pelkästään musiikkia, vaan myös soiva kuva ikivanhasta kainuulaisesta arkimaailmasta ja elämäntavasta. Tästä kertovat myös Ressan Lassin soitteiden nimitykset, jotka jatkuvasti sivuavat aikansa arkiaskareita ja joita rallattamalla on rytmitetty työpäivän etenemistä. Löytyy Ressan Iikan rekilaulupolkkaa, Hevosenpijättäjän polkkaa, Muurahaisenmunittajan polkkaa, Myllärin rimppaa, Tommituppijenkkaa, Sinkin leissoajan juoksuvalssia sekä Tervansoutajan valssia vain muutamia mainitakseen.

– Ressan Lassin jokainen kappale pitää sisällään tarinan joka kertoo tuon ajan arkielämästä. Ne kertovat pelkillä sävelillä enemmän kuin moni runoilija tekstillä. Se on sitä oikeaa kansanmusiikkia ja perinteen säilyttämistä. Nykyaikana kansanmusiikkia opetetaan jopa Sibelius-akatemiassa, mutta liian usein se tarkoittaa lähinnä tekotaiteellisia riitasointuja ja täysin vieraita etnovaikutteita joista ei tavan tallaaja ymmärrä mitään. Sillä ei ole minkäänlaista tekemistä sen kulttuurin kanssa, minkä perinteitä olisi tarkoitus vaalia, Eero harmittelee. 

Vaikka Eero pitääkin tietynlaista perinteen tyylipuhtautta tärkeänä, haluaa hän silti jättää tarkemmat karsinat rakentamatta. Hän on soittanut vuodesta 2014 lähtien myös Kainuun Kansanpelimanneissa, joka esittää ohjelmistossaan paljon muutakin kuin pelimannimusiikkia, vaikkakin pelimanniperinteen keinoin. 

– Ei siinä iskelmän soittamisessa mitään väärää ole pelimanniorkesterissakaan, kunhan se vain ei tarkoita perinteisen pelimannimusiikin väheksymistä ja unohtamista. Kyllähän Kansanpelimanneissakin soitetaan ja arvostetaan Ressan Lassin kappaleita, Eero sanoo. 

Kainuulaisia soittoperinteitä tehtiin tutuksi alan kärkimuusikoille kesällä 2014 Sommelo-festivaalin yhteydessä. Tuolloin Paltamon Pelimannit harjoituttivat Sibeliusakatemian Folk Big Bandia esittämään Ressan Lassia oman soittofilosofiansa mukaisesti. Eerolle jäi kokemuksesta hyvä mieli. 

– Niillä oli takana se soittamisen taito vähän eri tavalla kuin meikäläisillä, mutta kokivat kuitenkin oppivansa meiltä jotain uutta. Kyllä se oli mukavaa. 

Vanha soitin pysyy ja paranee 

Eeron soittoharrastus alkoi 50-luvun lopulla koulupoikana. Kodin uuninpankolla oli jo pitkään pyöriskellyt viulu, joka periaatteessa oli soittamattomana tyhjänpanttina, mutta joka kuitenkin katsottiin niin arvokkaaksi, ettei pikku-Eerolla ollut asiaa puuttua siihen mielenkiinnosta huolimatta. Asia korjaantui sittemmin, kun pojan taipumukset alkoivat käydä selviksi.

– Vuonna 1959 rakennettiin Oikarilan koulu, jossa olin ensimmäisten oppilaiden joukossa. Siellä oli opettajana Raimo Karppinen, joka soitti viulua. Minulla olisi oikeastaan tehnyt mieli kitaraakin, mutta kun Kalle-ukelilta löytyi valmiiksi se vanha viulu, käytettiin se korjuulla ja ruvettiin kokeilemaan pojasta viulistia. Kävin Raimon viulutunneilla ja hän kuljetti minua myös Kajaanissa seminaarin orkesterissa. En silloin osannut paljon mitään, mutta kuuntelin ja soitin mitä pystyin. Paltamossa soittelin Matti Paavilaisen ja Paltamon Pelimannien alkuperäiskokoonpanoonkin kuuluneen Aune Korhosen kanssa. En valikoinut tilaisuuksia esiintymiseen, vaan olin joka juuttaan kökkäjäisissä mihin vain otettiin, Eero muistelee. 

Modernit muotivirtaukset eivät heilutelleet Eeroa tuolloinkaan, vaikka omalla tiellä ei ikätovereista tungosta ollutkaan. Kuten ei valitettavasti ole tänäkään päivänä.

– Muut kuuntelivat The Beatlesia, mutta minua se ei kiinnostanut yhtään. Minä kuuntelin Dallapéta ja Humppa-Veikkoja. Varsinkin viulisti Pauli Granfeltin soitosta sain paljon osviittaa siitä, miten klassinen viulu toimii tangossa ja humpassa. Kansanmusiikissa toimivat samat opit paljouvessaan, Eero toteaa. 

Työvälinettä ei Eeron ei ole tarvinnut vaihtaa kertaakaan kuuden vuosikymmenen aikana. Sama Kalle-ukin korjuuttama soitin kulkee mukana edelleenkin. Kielet on toki muutaman kerran vaihdettu ja viulua on liimailtu kasaan kerran jos toisenkin. 

– Nytkin se pitäisi viedä korjattavaksi, mutta toisaalta kun se kuitenkin soi noin hyvin, niin kannattaneeko tuota lähtä repostelemaan. Ei välttämättä. Eräs viuluseppä arvioi sen valmistusajankohdan vuoden 1900 tienoille. En tiedä, mistä se meille alunperin on kulkeutunut. Jotain valmistajan merkintöjä siellä sisäpuolella on, mutta niistä ei saatu selvää musiikkiliikkeessäkään. Joskus on käynyt mielessä uuden viulun hankkiminen, mutta säälittäisi liikaa jättää vanha soitin nurkkaan. Vuosikymmenien aikana ollaan tultu tämän viulun kanssa niin sinuiksi, että se tuntee ja tietää minun aikomukseni ja soittotapani, Eero kertoo.

Paitsi pelimannimusiikin perinnekaanonin suurtekijöiden hengentuotoksia, on Eeron viulusta ilmoille kirvonnut myös itsekeksittyjäkin sävelkulkuja. Näistä tunnetuin lienee edesmenneen paltamolaisrunoilijan Antero Möttösen sanoittama Soittajan lähtö. Paltamon Pelimannit levytti kappaleen vuonna 2015 Kalevi Pylvänäisen laulamana levyllään Hevosenpijättäjän polkka. Esitys löytyy esimerkiksi YouTubesta hakemalla kappaleen nimellä tai osoitteesta: https://www.youtube.com/watch?v=EJKVJgPCE2E

Petri Möttönen

Tytti Määttä - Vireä virkamies taistelee harvaan asuttujen alueiden puolesta

Kuhmon kaupunginjohtajana viime vuoden alusta lähtien toiminut Tytti Määttä ei ole kuntajohtaja ja alueiden kehittäjä pelkästään ammatiltaan, vaan hän on sitä myös luonteeltaan. Valtiotieteiden maisterin koulutuksen hankkinut Määttä toimii kaupunginjohtajan työnsä ohella erilaisten valtakunnallisten verkostojen johtotehtävissä, kuten esimerkiksi Harvaan asuttujen alueiden parlamentaarisen työryhmän varapuheenjohtajana sekä Harvaan asutun maaseudun verkoston puheenjohtajana. Eri toimintatahojen tekemiset tukevat toinen toistaan ja valtakunnallisesti hyväksi todettuja ideoita voi soveltaa oman kaupungin ja kotimaakunnan kehittämisessäkin.

– Johtaminen on nykypäivänä monitahoista työtä, josta hallinnollinen puoli muodostaa vain osan. Koen enemmän olevani kehittävä johtaja kuin hallintoihminen. Olisi tärkeää, että koko kuntaorganisaatio innostuisi kehittämisestä ja saataisiin uusiutumaan. Yhteiskunta kuitenkin uudistuu nopealla aikataululla, joten julkisen sektorin olisi pysyttävä mukana muutoksessa, Määttä toteaa.

Määttä valittiin hiljattain Kainuun vuoden 2019 Vireimmäksi Virkamieheksi. Nimityksen teki Kajaanin Nuorkauppakamari, joka on palkinnut vireän virkamiehen vuosittain jo 36 kertaa. Tunnustuksen kriteereinä ovat kuntasektorin työntekijän ennakkoluulottomuus, esimerkillinen työ ja toiminnan uudistaminen. Perusteluissa kehuttiin erityisesti Määtän someaktiivisuutta sekä hänen taitoaan ajaa, ei vain Kuhmon, vaan koko Kainuun etua. Tämän lisäksi hänet on syksyn aikana nimetty vuoden maaseutukasvoksi sekä työ- ja elinkeinoministeriön selvityshenkilöksi. Määtän tehtävänä on selvittää tapoja, joilla työskentely ja asuminen olisivat mahdollisia useammalla paikkakunnall sekä arvioida, ovatko elinkeinoministerin alaisuudessa toimivien organisaatioiden nykyiset sijainti- ja toimipaikat parhaat mahdolliset. Työhön kuuluu myös selvittää, mitä monipaikkaisuus edellyttäisi johtamiselta. Vuoden Maaseutukasvo -palkinnon jakavan Suomen Kylät ry:n tiedotteessa todetaan, että Määttä on onnistunut raikkaalla viestinnällään rikkomaan kuplia ja tuomaan myönteistä näkyvyyttä suomalaiselle maaseudulle.

Rajaseutujen kasvatti

Tytti Määttä on syntynyt nykyisen Pohjois-Pohjanmaan alueella Vaalan Säräisniemessä. Tekopaikasta oli matkaa silloiselle maakuntarajalle vain kilometrin verran. Ensimmäiset kosketukset kuntapolitikkaan tekijän roolissa syntyivät opiskelupaikkakunnalla. Hän opiskeli valtio-oppia Turun yliopistossa ja toimi aktiivisesti ylioppilaskunnassa mm. varapuheenjohtajan tehtävissä. Lisäksi hän toimi Turun kaupunginvaltuutettuna sekä Turun edustaja Suomen Kuntaliiton valtuustossa.

– Valmistuttuani en löytänyt Turusta töitä, vaan hain Kuntaliitosta erityisasiantuntijan paikkaa. Tulin valituksi sinne vuonna 2007. Vastuualuettani olivat pienet kunnat ja maaseudun kehittäminen. Aika paljon kiertelin kuntia ja tutustuin erilaisiin kuntiin ympäri Suomea tehdessäni Kuntaliiton maaseutuohjelmaa, Määttä muistelee.

Kuntaliitosta saatu kokemus toi varsin tarpeellisia näköaloja kun lopulta tuli aika palata kotimaakuntaan. Vaalan kunnanjohtajan toimi tuli hakuun vuonna 2009.

– Kahvipöydässä juteltiin työkavereiden kanssa, että sitä voisi hakea. Johtajaopinnot Helsingin yliopistossa olivat tuolloin vielä kesken, mutta minulla oli halu lähteä kehittämään omaa syntymäkuntaani, Määttä kertoo.

Työaikanaan hän ehti kokea myös maakunnan vaihdoksen, kun Vaala liittyi Pohjois-Pohjanmaahan vuoden 2016 alusta lähtien. Kaksi vuotta myöhemmin hänen työmaansa vaihtui toiselle rajaseudulle, tällä kertaa itäisen naapurimaan kupeeseen Kuhmoon.

Ennakkoluulotonta kehittämistyötä

Kuhmon kaupunkina kohtaamat haasteet ovat hyvin pitkälti sellaisia, mitä harvaan asutun pinta-alaltaan ison kunnan haasteet yleensäkin ovat. Toisaalta samat haasteet ovat käsillä myös valtiollisella tasolla. Väestön harveneminen aiheuttaa kulujen kasvua henkilöä kohden ja infran ylläpitäminen hankaloituu. Näitä haasteita olisi Määtän mielestä selätettävä yhteistyössä valtion ja kuntien välillä.

– Saavutettavuuskysymykset ovat iso haaste niin kunnille kuin valtiollekin. Ne liittyvät kaikkeen, kuten esimerkiksi tavarakuljetuksiin, raideliikenteeseen, lentoyhteyksiin ja niiden jatkoyhteyksiin, teiden kuntoon sekä laajakaistan rakentamiseen. Saavutettavuus on ensiarvoisen tärkeä asia jos halutaan alueiden kehittyvän. Tiedon, tavaran ja palveluiden on päästävä liikkumaan, Määttä painottaa.

Toinen akuutti haaste Kuhmon kannalta on ollut toisen asteen opetuksen etääntyminen seudulta. Tähän asiaan on kuitenkin jo tartuttu konkreettisin toimenpiten ja näkyvillä on valoa tunnelin päässä.

– Olemme KAO:n kanssa aloittamassa Taitotehdas-tiimivalmennushanketta, jolla pyritään palauttamaan ammatillista koulutusta Kuhmoon yhteistyössä yritysten kanssa. Peruskoulun päättänyt nuori voisi opiskella ammatin kotikaupungissaan, Määttä kertoo.

Kuhmo tunnetaan Kainuun kulttuurikehtona. Kamarimusiikki elää ja voi hyvin vielä 50 vuoden jälkeenkin ja kansanmusiikkijuhla Sommelo kasvaa vuosi vuodelta. Kaupungissa on tehty ennakkoluulotonta kehitystyötä kirjallisuuden, kalevalaisuuden ja kulttuurin ympärillä. Tästä kertoo myös Unescon myöntämä kirjallisuuskaupunki-status. Unescon luovien alojen verkostoon kuuluu kaksi suomalaista kaupunkia. Toinen on Helsinki ja toinen on Kuhmo.

Maakuntaidentiteetti luonnossa

Määtän kainuulaisuussuhde sitoutuu ympäröiviin maisemiin. Itä-Kainuussa edelleen vahvana elävä erä-kainuulaisuus värittää paikallista kulttuuria ruuasta rakentamiseen.

– Kainuulaisilla on tiivis maakuntaidentiteetti. Meillä on käytössä vahvoja ulkoisia tunnuksia, kuten esimerkiksi hyvin voimakas maakuntalaulu. Oikeastaan maakuntalaulun sanoittamana kainuulaisuuteen liittyy tietynlainen periksiantamattomuus ja kyky elää luonnon kanssa yhteistyössä. Kuhmon ja Suomussalmen alueilla erä-kainuulaisuus on hyvin voimissaan. Se ilmenee vahvana yhteytenä luontoon; metsästys- ja keräilykulttuurina, mikä puolestaan näkyy oikein eläväisenä ruokakulttuurina. Siinä mielessä Itä-Kainuu eroaa hieman Länsi-Kainuusta. Toiselta puolelta tarkastellen kainuulainen saattaa olla herkästi altis vaipumaan näköalattomuuteen ja pessimismiin, Määttä pohtii.

Hyvä esimerkki kainuulaisesta luonnonläheisestä rakentamisesta on Tuupalan hiljattain valmistunut puukoulu. CLT-elementti- ja liimapuutekniikalla toteutettu rakennus on Suomen ensimmäinen massiivipuuelementtitekniikalla rakennettu koulu.

– Puutuoteklusterin kehittämisessä olemme onnistuneet erittäin hyvin. Olemme onnistuneet brändäämään itsemme puu- ja massiivipuurakentamisen edelläkävijöinä. Sen lisäksi meillä on tiettyjä rajan läheisyyteen liittyviä vahvuuksia. Kuhmon strategian kärkenä on ollut olla kansainvälistesti tunnettu biotalouden menestystarina sekä hyvä kasvuympäristö. Haluamme olla lapsimyönteinen kunta jossa perheiden on hyvä asua ja elää.

Petri Möttönen

Ville Heikkinen - Nuori kuhmolainen uusi voittonsa Vuoden Luontokuva -kilpailussa

Kuhmon Iivantiirassa asuva 27-vuotias Ville Heikkinen voitti tänä syksynä Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry:n Vuoden Luontokuva -kilpailun. 39. kerran järjestetyn kilpailun tulokset julkistettiin lauantaina 19.10.2019 Pohjoismaiden suurimmalla luontokuvafestivaalilla Finlandia-talossa. Kilpailun tuomaristo mieltyi erityisesti voittokuvan eeppiseen tunnelmaan.

– Kuvassa on voimakas tarina, jota jaksaa lukea monta kertaa. Lapsuudessa luetut faabelit palaavat mieleen tätä mestariteosta katsellessa. Mitähän korppi tällä kertaa huijaa karhua tekemään? Sommittelu on todella tarkkaan mietitty. Siluetit ovat tarkkoja ja juuri oikeissa paikoissa. Eläinten asennot ovat hämmästyttävän teatraaliset. Puut ja niiden oksat koristelevat ja kehystävät kuvan. Tilanne, jossa kaikki elementit osuvat täsmälleen kohdalleen, ei synny hetkessä, vaan vaatii kärsivällisyyttä. Tätä on luontokuvaus parhaimmillaan: tuottaa elämyksiä niillekin, jotka eivät itse syystä tai toisesta pääse tuollaisiin paikkoihin, tuomaristo hehkutti perusteluissaan.

Kuvaaja itse suhtautuu voittoisaan otokseen astetta tyynemmin.

– Ihan perinteisellä kaavalla kaupalliselta karhukuvauspaikalta otin. Kohde oli helppo ja tilannekin aika tavanomainen, niin eihän siinä sen kummempia, Heikkinen toteaa.

Voitto ei ollut Heikkiselle ensimmäinen laatuaan, vaan Vuoden Luontokuva -titteli irtosi myös vuonna 2017 kotipihassa otetulla kärppäkuvalla. Viime vuonna hän sai kisassa kaksi yleisöpalkintoa Revontulikarhu-kuvallaan. Heikkinen on kautta aikojen neljäs kilpailija joka on onnistunut uusimaan voittonsa.

Luontokuvaamisesta ammatin itselleen hankkinut Heikkinen aloitti kuvaushommat jo poikana. Alkuun luontokuvaukset syntyivät maalaamalla, mutta jossain vaiheessa pensseli vaihtui kameraan. Pääsääntöisesti lähes kaikki kuvaaminen tapahtuu kotikulmilla Kuhmon pohjoisperukoissa.

Heikkiselle mieluisimpia kuvattavia lajeja ovat kuukkeli, lapinpöllö, metsäpeura ja karhu. Luontokuvaajan työpäivät muotoutuvat olosuhteiden sanelemina, eikä kuvausreissuja voi liian tarkkaan suunnitella.

– Kun touhuaa samojen lajien parissa vuodesta toiseen, tulee mieleen aina joku idea jota voisi lähteä kokeilemaan. Paljon pitää elää myös kelien ja olosuhteiden mukaan. Talvi on vuodenajoista mieluisin. Mahdollisuuksien mukaan käytän pääasiassa aamu- ja iltavaloja. Talvisin lyhyen päivän aikaan on koko ajan kuvauksellista. Joskus saattaa lähteä spontaanisti katselemaan mitä löytyisi, mutta yleensä on jonkinlainen olettamus, että mitä voisi olla. Monesti sattuu yllätyksiä. Aina ei tarvitse olla välttämättä kameraakaan mukana, Heikkinen kertoo.

Nykyaikaiset kuvaustekniikat mahdollistavat kuvien monenlaisen jälkikäsittelyn. Filmiin tottuneet vanhan liiton kuvaajat usein suhtautuvat asiaan hieman penseästi, mutta Heikkisen mielestä jälkikäsittely on tarpeen, kun se tehdään kuvan ehdoilla.

– Kuvasta pitää välittyä se tunnelma mitä kuvaushetkellä on tavoiteltu. Kamerahan voi tehdä mitä sattuu, joten sävyjen ja valotuksien säätämisessä ja rajaamisessa jälkeenpäin ei ole mitään väärää. Minun mielestäni raja kulkee siinä, jos aletaan siirrellä elukoita kuvasta toiseen. Tilanteen on oltava aito, Heikkinen sanoo.

Aloitteleville luontokuvaajille Heikkisellä on yksi hyvä neuvo.

– Jos luontokuvaaminen kiinnostaa, ei tarvitse kuin lähteä metsään kameran kanssa katsomaan miten se alkaa sujua. Tekemisen kautta se selviää.

Karhu ja korppi. Kuva: Ville Heikkinen

Petri Möttönen